photo_credit_tweed_me...

”MATS, istu sinä tuonne”, komensi Sturla ja osoitti tienvarteen kohti metallirakennelmaa, joka muistutti valtavaa oluttölkkiä. Tölkki seisoi 200 metriä pitkän ja 100 metriä leveän niityn laidalla.

”Me jatkamme vielä matkaamme isolle kivelle. Sen päälle on rakennettu pieni aitta, jonne johtavat huterat tikkaat. Siellä istut sinä Per.”

Hetkeä myöhemmin ryömin pienestä aukosta ison olutpurkin sisään. Sen vastakkaisella seinällä oli pieni aukko, josta voisin työntää ulos aseeni piipun.

NORJALAISTEN mukaan istuisin siellä, kunnes olisin saanut ammuttua jotakin. Se, että en saisi ammuttua mitään, tuntui heidän mielestään olevan sula mahdottomuus.

Tuntia myöhemmin istuin keskellä täydellistä pimeyttä. En pystynyt näkemään edes omaa kättäni.

”Miten pystyisi ampumaan tässä pimeydessä yhtään mitään”, ihmettelin itsekseni.

KAUKAA viisaasti olin lainannut Sturlalta Flir-lämpökameran. Sen avulla pidin silmällä edessäni olevaa niittyä. Kun lopulta tutkin lämpökameralla niityn kaukaisinta laitaa, näin eläimet.

Aivan metsän laidassa seisoi 11 saksanhirveä.

Ne näkyivät lämpökamerassa ihan selvästi. Nostin aseeni ampuma-aukolle ja säädin kiikaritähtäimeni suurennoksen maksimiin.

EN NÄHNYT yhtään mitään, kaikki oli aivan mustaa.

Yritin radiolla saada yhteyttä Sturlaan, joka istui sikolätissä vähän kauempana. Mutta hän ei vastannut.

Samassa kuulin laukauksen vähän kauempaa ja radioon tuli rätisten eloa. Sturla kertoi ampuneensa saksanhirven.

NYT KUN mieheen oli saatu yhteys, kysyin miten ihmeessä hän kuvitteli minun ampuvan mitään aivan täydellisessä pimeydessä.

”Siellä, missä sinä istut on hieman pimeämpää nyt, mutta se on hyvä paikka”, hän sanoi.

Paikka on varmasti aivan loistava, mutta ei siellä näe yhtään mitään, ajattelin itsekseni.

”Pian kuu nousee, ja silloin näet hyvin”, Sturla selitti radioon.

En ole yleensä niitä, jotka antavat ihan helposti periksi, mutta tuona iltana se oli lähellä.

KELLO oli yksitoista ja olin istunut tölkissäni neljä tuntia. Silloin kuu nousi taivaalle.

Äkkiä koko laakso kylpi sen kalvakassa valossa. Lähistöllä ei ollut rakennuksia eikä niiden valosaastetta. Hetkessä näin koko edessäni aukeavan maiseman. Tähystin ulos niitylle, mutta se oli tyhjä.

Valitettavasti myös saksanhirvet näyttivät ymmärtäneen, että valo on niille vaarallista. Ne olivat kadonneet.


LISÄÄ JUTTUA

RULLAAMALLA

”MATS, istu sinä tuonne”, komensi Sturla ja osoitti tienvarteen kohti metallirakennelmaa, joka muistutti valtavaa oluttölkkiä. Tölkki seisoi 200 metriä pitkän ja 100 metriä leveän niityn laidalla.

”Me jatkamme vielä matkaamme isolle kivelle. Sen päälle on rakennettu pieni aitta, jonne johtavat huterat tikkaat. Siellä istut sinä Per.”

Hetkeä myöhemmin ryömin pienestä aukosta ison olutpurkin sisään. Sen vastakkaisella seinällä oli pieni aukko, josta voisin työntää ulos aseeni piipun.

NORJALAISTEN mukaan istuisin siellä, kunnes olisin saanut ammuttua jotakin. Se, että en saisi ammuttua mitään, tuntui heidän mielestään olevan sula mahdottomuus.

Tuntia myöhemmin istuin keskellä täydellistä pimeyttä. En pystynyt näkemään edes omaa kättäni.

”Miten pystyisi ampumaan tässä pimeydessä yhtään mitään”, ihmettelin itsekseni.

KAUKAA viisaasti olin lainannut Sturlalta Flir-lämpökameran. Sen avulla pidin silmällä edessäni olevaa niittyä. Kun lopulta tutkin lämpökameralla niityn kaukaisinta laitaa, näin eläimet.

Aivan metsän laidassa seisoi 11saksanhirveä.

Ne näkyivät lämpökamerassa ihan selvästi. Nostin aseeni ampuma-aukolle ja säädin kiikaritähtäimeni suurennoksen maksimiin.

EN NÄHNYT yhtään mitään, kaikki oli aivan mustaa.

Yritin radiolla saada yhteyttä Sturlaan, joka istui sikolätissä vähän kauempana. Mutta hän ei vastannut.

Samassa kuulin laukauksen vähän kauempaa ja radioon tuli rätisten eloa. Sturla kertoi ampuneensa saksanhirven.

NYT KUN mieheen oli saatu yhteys, kysyin miten ihmeessä hän kuvitteli minun ampuvan mitään aivan täydellisessä pimeydessä.

”Siellä, missä sinä istut on hieman pimeämpää nyt, mutta se on hyvä paikka”, hän sanoi.

Paikka on varmasti aivan loistava, mutta ei siellä näe yhtään mitään, ajattelin itsekseni.

”Pian kuu nousee, ja silloin näet hyvin”, Sturla selitti radioon.

En ole yleensä niitä, jotka antavat ihan helposti periksi, mutta tuona iltana se oli lähellä.

KELLO oli yksitoista ja olin istunut tölkissäni neljä tuntia. Silloin kuu nousi taivaalle.

Äkkiä koko laakso kylpi sen kalvakassa valossa. Lähistöllä ei ollut rakennuksia eikä niiden valosaastetta. Hetkessä näin koko edessäni aukeavan maiseman. Tähystin ulos niitylle, mutta se oli tyhjä.

Valitettavasti myös saksanhirvet näyttivät ymmärtäneen, että valo on niille vaarallista. Ne olivat kadonneet.


JUTTU JATKUU SEURAAVALLA SIVULLA

dsc_3111.jpg

Jahdissa&Kalassa

Jahdissa&Kalassa vie sinut upein kuvin ja ammattikirjoittajien jutuin sinne, missä haluaisit olla - metsästämässä, kalassa, erästelemässä tai ulkoilemassa. Olemme luettavissasi missä ja milloin tahansa.
Fullscreen