photo_credit_tweed_me...

ILTAPÄIVÄLLÄ minut lähetettiin englantilaisen Katen ja ranskalaisen Julian kanssa Steven mukaan metsästämään läheisille hiekkadyyneille. Siellä olisi reitti, jonka saksanhirvet kulkevat liikkuessaan saaren pohjois- ja eteläosien välillä.

Kate sai nyt ensimmäisen ampumavuoron, Julian toisen ja eräänlaisen tähystäjän ja vara-ampujan rooli jäi minulle.

Vieri vieressä maaten odotimme hiekkadyynin laella ja kivääriemme piiput sojottivat heinikon läpi.

En lainkaan huomannut, että Steve oli hiipinyt tähystämään saksanhirviä seuraavan hiekkadyynin takaa. Enkä huomannut sitäkään, että Kate oli nukahtanut heinikkoon Julienin toisella puolella.

Mutta huomasin kyllä kuusipiikkisen, joka käveli suoraan meitä kohti. Sitä seurasi nuorempi pukki, jonka nälissäni arvelin maistuvan todella herkulliselta.

Hoksautin Julienia saksanhirvistä ja kuulin, miten hän alkoi herätellä Katea. Eläimet tulivat lähemmäksi ja lähemmäksi. Kun ne olivat tulleet meistä 50 metrin päähän, ihmettelin ettei kukaan sähissyt ”ammu!" tai vain vetänyt liipasimesta.

SAUERINI ei ollut edes ladattuna, koska ei ollut vuoroni ampua. Tähtäsin hirviä tyhjällä aseellani ja seurasin hölmistyneenä, kun ne jolkottelivat matkoihinsa ilman, että laukausta kuului.

Kohta Julien totesi, että Katella oli ollut ongelmia kiväärinsä kanssa eikä hän itsekään ehtinyt tai älynnyt ampua kun he yrittivät saada temppuilevan aseen toimimaan.

Hetkeä myöhemmin Steve palasi. Hänen ajoituksensa oli epäonninen, sillä hän ei ollut nähnyt hirviä lainkaan.

Mietin että minullakin oli ollut edessäni täydellinen paikka ampua vaikka kaksi saksanhirveä, mutta laukaustakaan ei ammuttu.

Ja jälleen metsästäjät palasivat leiriä kohti tyhjin käsin. Vaikka roolini oli oikeastaan vain olla ampujien mukana, minullakin oli ase ja patruunat jossain taskujen uumenissa. Tunsin itseni jotenkin tyhjäksi –  ja tyhmäksi.

LEIRISSÄ meitä odotti iloinen yllätys. Joku oli poissa ollessamme löytänyt kivimajasta vanhan, risaisen kalaverkon, ja se oli heitetty rantaveteen pyyntiin.

Ja verkosta oli tullut kalaa, jota sain likaisin sormin syödä myöhäiseksi iltapalaksi. Vaikka kalaa oli tarjolla vain pikkuannos, se maistui oikein ravitsevalta ja hyvältä.

Palelin yöllä vimmatusti siitä huolimatta, että yövyimme nyt majan suojissa. Lopulta sain kuitenkin nukuttua, jopa yllättävänkin hyvin. Herätessäni jalkani olivat niin kylmät, että en tuntenut varpaitani.

photo_credit_tweed_media-324.jpg

LISÄÄ JUTTUA

RULLAAMALLA

ILTAPÄIVÄLLÄ minut lähetettiin englantilaisen Katen ja ranskalaisen Julian kanssa Steven mukaan metsästämään läheisille hiekkadyyneille. Siellä olisi reitti, jonka saksanhirvet kulkevat liikkuessaan saaren pohjois- ja eteläosien välillä.

Kate sai nyt ensimmäisen ampumavuoron, Julian toisen ja eräänlaisen tähystäjän ja vara-ampujan rooli jäi minulle.

Vieri vieressä maaten odotimme hiekkadyynin laella ja kivääriemme piiput sojottivat heinikon läpi.

En lainkaan huomannut, että Steve oli hiipinyt tähystämään saksanhirviä seuraavan hiekkadyynin takaa. Enkä huomannut sitäkään, että Kate oli nukahtanut heinikkoon Julienin toisella puolella.

Mutta huomasin kyllä kuusipiikkisen, joka käveli suoraan meitä kohti. Sitä seurasi nuorempi pukki, jonka nälissäni arvelin maistuvan todella herkulliselta.

Hoksautin Julienia saksanhirvistä ja kuulin, miten hän alkoi herätellä Katea. Eläimet tulivat lähemmäksi ja lähemmäksi. Kun ne olivat tulleet meistä 50 metrin päähän, ihmettelin ettei kukaan sähissyt ”ammu!" tai vain vetänyt liipasimesta.

SAUERINI ei ollut edes ladattuna, koska ei ollut vuoroni ampua. Tähtäsin hirviä tyhjällä aseellani ja seurasin hölmistyneenä, kun ne jolkottelivat matkoihinsa ilman, että laukausta kuului.

Kohta Julien totesi, että Katella oli ollut ongelmia kiväärinsä kanssa eikä hän itsekään ehtinyt tai älynnyt ampua kun he yrittivät saada temppuilevan aseen toimimaan.

Hetkeä myöhemmin Steve palasi. Hänen ajoituksensa oli epäonninen, sillä hän ei ollut nähnyt hirviä lainkaan.

Mietin että minullakin oli ollut edessäni täydellinen paikka ampua vaikka kaksi saksanhirveä, mutta laukaustakaan ei ammuttu.

Ja jälleen metsästäjät palasivat leiriä kohti tyhjin käsin. Vaikka roolini oli oikeastaan vain olla ampujien mukana, minullakin oli ase ja patruunat jossain taskujen uumenissa. Tunsin itseni jotenkin tyhjäksi - ja tyhmäksi.

LEIRISSÄ MEITÄ odotti iloinen yllätys. Joku oli poissa ollessamme löytänyt kivimajasta vanhan, risaisen kalaverkon, ja se oli heitetty rantaveteen pyyntiin.

Ja verkosta oli tullut kalaa, jota sain likaisin sormin syödä myöhäiseksi iltapalaksi. Vaikka kalaa oli tarjolla vain pikkuannos, se maistui oikein ravitsevalta ja hyvältä.

Palelin yöllä vimmatusti siitä huolimatta, että yövyimme nyt majan suojissa. Lopulta sain kuitenkin nukuttua, jopa yllättävänkin hyvin. Herätessäni jalkani olivat niin kylmät, että en tuntenut varpaitani.


JUTTU JATKUU SEURAAVALLA SIVULLA

photo_credit_tweed_me...
photo_credit_tweed_media-324.jpg

Jahdissa&Kalassa

Jahdissa&Kalassa vie sinut upein kuvin ja ammattikirjoittajien jutuin sinne, missä haluaisit olla - metsästämässä, kalassa, erästelemässä tai ulkoilemassa. Olemme luettavissasi missä ja milloin tahansa.
Fullscreen