Jahdissa&Kalassa

Jahdissa&Kalassa vie sinut upein kuvin ja ammattikirjoittajien jutuin sinne, missä haluaisit olla - metsästämässä, kalassa, erästelemässä tai ulkoilemassa. Olemme luettavissasi missä ja milloin tahansa.

JAMY,  Brad ja minä hiivimme. Jamy nousee nopeasti rinnettä päästämättä ainuttakaan ääntä. Minä ja Brad saamme tehdä töitä pysyäksemme hänen perässään.

Äkkiä Jamy nostaa kätensä pystyyn pysähtymisen merkiksi. Sitten hän laskeutuu matalammaksi ja jatkaa matkaansa.

Päästyään noin 75 metriä lähemmäksi pensasta, jossa näimme kudun viimeksi, hän viittilöi meitä tulemaan luokseen. Jollei ole tottunut ryömimiseen, matka Jamyn luo voi tuntua pitkältä.

Ei mene pitkää aikaa, kun hiki alkaa virrata valtoimenaan ja matkan rasitukset alkavat todella tuntua. Mutta vihdoin viimein olemme Jamyn luona.

”Se on edelleen paikoillaan, näin se hahmon pensaikossa. Se on vanha eläin, siinä on arpia ja se on menettänyt molempien sarviensa kärjet yhteenotoissa”, Jamy kuiskaa.

ME tuijotamme pensaikkoa, mutta emme näe kudusta vilaustakaan. Saatamme vain jäädä odottamaan, että eläin tulisi esiin pensaikosta.

Asetumme matalina makaamaan maahan ja teemme kaikkemme, ettei eläin näkisi eikä kuulisi meitä. Aika kuluu. 

Kovassa ja kivisessä maastossa makaaminen alkaa tehdä kipeää koko kropassa. Yritän vaihtaa polvien ja kyynärpäiden asentoa. Lyhyen ajan se tuntuu helpottavan, mutta pian kipu palaa takaisin jäseniin.

TUULI  on voimistunut ja alkaa tuntua jo vähän kylmältä. Hiestä märät vaatteet eivät lämmitä alkuunkaan, päinvastoin.

Olemme maanneet paikoillamme jo tunnin eikä mitään ole tapahtunut.

”Mitä meidän pitäisi tehdä?” Brad kuiskaa Jamylle.

”Odotamme vielä vähän, mutta pimeän tuloon ei ole enää pitkä aika”, Jamy vastaa.

LISÄÄ JUTTUA RULLAAMALLA

Olemme kuin Kuun pinnalla. Missään ei näy mitään elävää eikä mitään vihreää."


"

JAMY,  Brad ja minä hiivimme. Jamy nousee nopeasti rinnettä päästämättä ainuttakaan ääntä. Minä ja Brad saamme tehdä töitä pysyäksemme hänen perässään.

Äkkiä Jamy nostaa kätensä pystyyn pysähtymisen merkiksi. Sitten hän laskeutuu matalammaksi ja jatkaa matkaansa.

Päästyään noin 75 metriä lähemmäksi pensasta, jossa näimme kudun viimeksi, hän viittilöi meitä tulemaan luokseen. Jollei ole tottunut ryömimiseen, matka Jamyn luo voi tuntua pitkältä.

Ei mene pitkää aikaa, kun hiki alkaa virrata valtoimenaan ja matkan rasitukset alkavat todella tuntua. Mutta vihdoin viimein olemme Jamyn luona.

”Se on edelleen paikoillaan, näin se hahmon pensaikossa. Se on vanha eläin, siinä on arpia ja se on menettänyt molempien sarviensa kärjet yhteenotoissa”, Jamy kuiskaa.

ME tuijotamme pensaikkoa, mutta emme näe kudusta vilaustakaan. Saatamme vain jäädä odottamaan, että eläin tulisi esiin pensaikosta.

Asetumme matalina makaamaan maahan ja teemme kaikkemme, ettei eläin näkisi eikä kuulisi meitä. Aika kuluu. 

Kovassa ja kivisessä maastossa makaaminen alkaa tehdä kipeää koko kropassa. Yritän vaihtaa polvien ja kyynärpäiden asentoa. Lyhyen ajan se tuntuu helpottavan, mutta pian kipu palaa takaisin jäseniin.

TUULI  on voimistunut ja alkaa tuntua jo vähän kylmältä. Hiestä märät vaatteet eivät lämmitä alkuunkaan, päinvastoin.

Olemme maanneet paikoillamme jo tunnin eikä mitään ole tapahtunut.

”Mitä meidän pitäisi tehdä?” Brad kuiskaa Jamylle.

”Odotamme vielä vähän, mutta pimeän tuloon ei ole enää pitkä aika”, Jamy vastaa.

JUTTU JATKUU SEURAAVALLA AUKEAMALLA