Jahdissa&Kalassa

Jahdissa&Kalassa vie sinut upein kuvin ja ammattikirjoittajien jutuin sinne, missä haluaisit olla - metsästämässä, kalassa, erästelemässä tai ulkoilemassa. Olemme luettavissasi missä ja milloin tahansa.

ON  jo kolmas metsästyspäivä emmekä ole vieläkään päässeet riittävän lähelle kudua. Olemme toki nähneet useita upeita trofee-päitä. Mutta kun olemme lähestyneet eläimiä, ne ovat yhtäkkiä kadonneet jäljettömiin.

Nämä eläimet todellakin elävät lempinimensä mukaan: Afrikan harmaat haamut.

Metsästys Namibiassa poikkeaa täysin siitä, mihin olemme tottuneet Etelä-Afrikassa. Namibiassa etsimme kaikessa rauhassa riistaa, jonka tarkemmasta sijainnista ei ole juuri tietoa ja jokainen voi kertoa etukäteen, mitä haluaa ampua.

Taudit ja aivan erityisesti raivotauti on verottanut isokudukantaa, mutta maan viranomaisten ponnistelujen ansiosta eläinten määrä on kääntynyt kasvuun. Nykyisin kanta on niin elinvoimainen, että mekin saimme luvat kaataa muutaman eläimen, kunhan keskitymme vanhoihin sonneihin.

PÄIVÄ  alkaa jo valjeta ja me valmistaudumme päivän metsästykseen. Ei ole niin yksinkertaista valita oikeaa vaatetusta, kun yön pakkasasteet vaihtuvat päiväksi 40 asteen helteisiin. Vaatteiden pitäisi mukautua lämpötilan muutokseen.

Me neljä metsästäjää liikumme pareissa seuranamme jäljittäjä ja metsästyksen johtaja. Minun jahtikaverinani on Brad Fenson, kokenut metsästäjä Kanadasta. Hän on ensimmäisellä Afrikan matkallaan.

Kun olemme täyttäneet vatsamme avotulella valmistetulla muna-pekoni-aamiaisella, lähdemme matkaan. Suunnitelmamme on etsiä jälkiä pienen leirimme ympäriltä saadaksemme selville, mitä siellä on yön aikana tapahtunut.

EI  kestä kauan kun näemme ensimmäiset jäljet – lauma vuoriseeproja oli ohittanut meidät yön aikana laskeutuessaan alas vuorenrinnettä. Olimme jo onnistuneet kaatamaan hienoja seeproja. Minäkin olin kaatanut kaksi. Näitä eläimiä me emme enää lähtisi jäljittämään.

Mutta etsimästämme kudusta ei maastossa näkynyt jälkeäkään.

Kun kuljemme täysin puuttoman maiseman läpi, tuntuu kuin olisimme Kuun pinnalla. Missään ei näy mitään elävää eikä mitään vihreää. Ihmettelen, miten eläimet pystyvät elämään tällaisessa paikassa.

KUULEMME  kauempaa elämöintiä. Ääntä pitää paviaanilauma, joka on havainnut meidät ja varoittaa nopeasti joka suuntaan kantavalla huudollaan.

Olemme edenneet parin tunnin ajan. Aurinko lämmittää yön kylmettämiä metsästäjiä ja vähennämme pikku hiljaa vaatteita yltämme.

Syömme lounaaksi pari voileipää, suklaata ja juomme runsaasti vettä. Oikaisemme hetkeksi ison kallion heittämään varjoon ennen kuin jatkamme matkaa.

LISÄÄ JUTTUA

RULLAAMALLA

Yöllä lämpötila painuu pakkasen puolelle."


"

Oli taas elokuun ensimmäinen viikko, odotettu ja toivottu perhokalastuskauden kohokohta. Edessä oli lohenpyyntireissu Norjan Repparfjordelvalle. Olemme käyneet joella elokuun ensimmäisellä viikolla jo 14 vuotena peräjälkeen, eikä yksikään reissu ole ollut samanlainen.

Erilaista oli luvassa nytkin, sillä tiesimme, että Pohjois-Norjassakin oli ollut pitkään todella lämmintä. Se oli oikein huono homma, emmekä siksi odottaneet suuria saaliita. Happea haukkova lohi ei liiku eikä käy pyydyksiin pitkillä helteillä missään – ei Repparillakaan.

Karu, pieni Repparfjordelva-joki virtaa melkein maailman katolla, Finnmarkissa Altan ja Hammerfestin puolessa välissä. Se saa vetensä seudun valtavilta tuntureilta, joilla oli edellisvuonna samaan aikaan paljon lunta. Tänä vuonna lunta ei näkynyt missään.

Repparfjordelva tunnetaan pienen ja keskisuuren lohen perhokalastusjokena. Yli kymmenen kilon kalat ovat varsin siellä varsin harvinaista herkkua, ja kaikkina näinä vuosina olemme saaneet vain yhden yli kympin kalan. Se tapahtui viime vuonna. 

VAIKKA olimme todella pohjoisessa, vastenmielinen, pakahduttava helle tunkeutui autoon, kun avasimme oven joen ylittävän sillan pielessä joen yläjuoksulla.

Tapanamme on ollut pistäytyä ensitöiksemme Telegraf-nimisella poolilla tervehtimässä jokea. Tallustelimme jälleen jokirantaan ja lorautimme puolihartaina virtaan symbolisen tilkan juomaa, jota elämän vedeksikin kutsutaan.

Pyysimme meille tutuksi ja tärkeäksi tulleelta joelta, että se antaisi meille saaliin, jonka sen mielestä ansaitsemme. Joskus olemme pyytäneet enemmänkin, mutta olemme oppineet läksymme. Joki antaa sen, minkä antaa ja siihen on tyytyminen.

Koskaan emme kuitenkaan ole Repparille täysin tyhjää reissua tehneet. Anteliaina kesinä olemme käyttäneet ylhäällä kolmisenkymmentä kalaa, niukimpina olemme saaneet tyytyä vain muutamaan.


ON  jo kolmas metsästyspäivä emmekä ole vieläkään päässeet riittävän lähelle kudua. Olemme toki nähneet useita upeita trofee-päitä. Mutta kun olemme lähestyneet eläimiä, ne ovat yhtäkkiä kadonneet jäljettömiin.

Nämä eläimet todellakin elävät lempinimensä mukaan: Afrikan harmaat haamut.

Metsästys Namibiassa poikkeaa täysin siitä, mihin olemme tottuneet Etelä-Afrikassa. Namibiassa etsimme kaikessa rauhassa riistaa, jonka tarkemmasta sijainnista ei ole juuri tietoa ja jokainen voi kertoa etukäteen, mitä haluaa ampua.

Taudit ja aivan erityisesti raivotauti on verottanut isokudukantaa, mutta maan viranomaisten ponnistelujen ansiosta eläinten määrä on kääntynyt kasvuun. Nykyisin kanta on niin elinvoimainen, että mekin saimme luvat kaataa muutaman eläimen, kunhan keskitymme vanhoihin sonneihin.

PÄIVÄ  alkaa jo valjeta ja me valmistaudumme päivän metsästykseen. Ei ole niin yksinkertaista valita oikeaa vaatetusta, kun yön pakkasasteet vaihtuvat päiväksi 40 asteen helteisiin. Vaatteiden pitäisi mukautua lämpötilan muutokseen.

Me neljä metsästäjää liikumme pareissa seuranamme jäljittäjä ja metsästyksen johtaja. Minun jahtikaverinani on Brad Fenson, kokenut metsästäjä Kanadasta. Hän on ensimmäisellä Afrikan matkallaan.

Kun olemme täyttäneet vatsamme avotulella valmistetulla muna-pekoni-aamiaisella, lähdemme matkaan. Suunnitelmamme on etsiä jälkiä pienen leirimme ympäriltä saadaksemme selville, mitä siellä on yön aikana tapahtunut.

EI  kestä kauan kun näemme ensimmäiset jäljet – lauma vuoriseeproja oli ohittanut meidät yön aikana laskeutuessaan alas vuorenrinnettä. Olimme jo onnistuneet kaatamaan hienoja seeproja. Minäkin olin kaatanut kaksi. Näitä eläimiä me emme enää lähtisi jäljittämään.

Mutta etsimästämme kudusta ei maastossa näkynyt jälkeäkään.

Kun kuljemme täysin puuttoman maiseman läpi, tuntuu kuin olisimme Kuun pinnalla. Missään ei näy mitään elävää eikä mitään vihreää. Ihmettelen, miten eläimet pystyvät elämään tällaisessa paikassa.

KUULEMME  kauempaa elämöintiä. Ääntä pitää paviaanilauma, joka on havainnut meidät ja varoittaa nopeasti joka suuntaan kantavalla huudollaan.

Olemme edenneet parin tunnin ajan. Aurinko lämmittää yön kylmettämiä metsästäjiä ja vähennämme pikku hiljaa vaatteita yltämme.

Syömme lounaaksi pari voileipää, suklaata ja juomme runsaasti vettä. Oikaisemme hetkeksi ison kallion heittämään varjoon ennen kuin jatkamme matkaa.

JUTTU JATKUU SEURAAVALLA AUKEAMALLA