Jahdissa&Kalassa

Jahdissa&Kalassa vie sinut upein kuvin ja ammattikirjoittajien jutuin sinne, missä haluaisit olla - metsästämässä, kalassa, erästelemässä tai ulkoilemassa. Olemme luettavissasi missä ja milloin tahansa.

KUN   Lahtisen ja Armin työskentelyä seuraa, on vaikea uskoa että parivaljakko on aloittanut harrastuksen vasta tänä syksynä. TOKO:ssakin kunnostautunut koira seuraa kauniisti emäntäänsä ja noutaa veteen pudonneen sinisorsan tottuneesti. Se tuo linnun muitta mutkitta suoraan emäntänsä käteen. Kaikesta näkee, että koira työskentelee omasta halustaan.

Lahtinen kertoo kouluttaneensa Armia niin sanotusti  ”ilon kautta”.

”Reipas, oikeudenmukainen yhdessä tekeminen ja palkitseminen on minulle luonteva tapa harrastaa koiran kanssa. Toki joskus vilkasta, koheltavaa koiraa pitää toruakin, mutta ajattelen, että epäonnistumiset kuitataan sillä, ettei niistä palkita eikä piitata. Kun palkinto jää saamatta, koira kyllä tajuaa, ettei tämä ollut se, mitä toivottiin. Ja palkinto tietenkin puolestaan kertoo, että tätä siltä toivottiin”, Lahtinen kertoo.

TAINA Lahtinen ja Armi ovat käyneet jo kanalintujahdissakin. Koira haki lintuja, löysi ja ajoi niitä lentoon.

”Se toimi kanalintujahdissakin juuri niin kuin pitikin. Harmittaa vain, etten saanut sille ehjää onnistumista, kun ratkaisevalla hetkellä epäonnistuin omassa osuudessani. Ammuin ohi linnusta, joka olisi pitänyt saada kivelläkin”, Lahtinen kertoo.

Kanalintujahti onkin metsästyksen laji, joka puhuttelee tuoretta naismetsästäjää eniten.

”Siihen satsaan varmasti jatkossa ja Armikin tykkää siitä. Tämä tyttö on todella monipuolinen ja –käyttöinen metsästyskoira. Vaikuttaa, että sen kanssa voi metsästää melkein mitä vain.”

Tosin karhu on Armillekin liikaa. Kerran metsässä kulkiessaan Lahtinen ja koira osuivat kohtaan, jossa karhu oli vastikään tappanut poron.

”Poron puoliksi syödyn ruhon vieressä oli tuore karhun jälki, joka oli saappaani terän kokoinen. Siinä kohdassa Armi pysytteli jaloissani, eikä ollut mitenkään halukas jahtiin.”

LISÄÄ JUTTUA

RULLAAMALLA

Oli taas elokuun ensimmäinen viikko, odotettu ja toivottu perhokalastuskauden kohokohta. Edessä oli lohenpyyntireissu Norjan Repparfjordelvalle. Olemme käyneet joella elokuun ensimmäisellä viikolla jo 14 vuotena peräjälkeen, eikä yksikään reissu ole ollut samanlainen.

Erilaista oli luvassa nytkin, sillä tiesimme, että Pohjois-Norjassakin oli ollut pitkään todella lämmintä. Se oli oikein huono homma, emmekä siksi odottaneet suuria saaliita. Happea haukkova lohi ei liiku eikä käy pyydyksiin pitkillä helteillä missään – ei Repparillakaan.

Karu, pieni Repparfjordelva-joki virtaa melkein maailman katolla, Finnmarkissa Altan ja Hammerfestin puolessa välissä. Se saa vetensä seudun valtavilta tuntureilta, joilla oli edellisvuonna samaan aikaan paljon lunta. Tänä vuonna lunta ei näkynyt missään.

Repparfjordelva tunnetaan pienen ja keskisuuren lohen perhokalastusjokena. Yli kymmenen kilon kalat ovat varsin siellä varsin harvinaista herkkua, ja kaikkina näinä vuosina olemme saaneet vain yhden yli kympin kalan. Se tapahtui viime vuonna. 

VAIKKA olimme todella pohjoisessa, vastenmielinen, pakahduttava helle tunkeutui autoon, kun avasimme oven joen ylittävän sillan pielessä joen yläjuoksulla.

Tapanamme on ollut pistäytyä ensitöiksemme Telegraf-nimisella poolilla tervehtimässä jokea. Tallustelimme jälleen jokirantaan ja lorautimme puolihartaina virtaan symbolisen tilkan juomaa, jota elämän vedeksikin kutsutaan.

Pyysimme meille tutuksi ja tärkeäksi tulleelta joelta, että se antaisi meille saaliin, jonka sen mielestä ansaitsemme. Joskus olemme pyytäneet enemmänkin, mutta olemme oppineet läksymme. Joki antaa sen, minkä antaa ja siihen on tyytyminen.

Koskaan emme kuitenkaan ole Repparille täysin tyhjää reissua tehneet. Anteliaina kesinä olemme käyttäneet ylhäällä kolmisenkymmentä kalaa, niukimpina olemme saaneet tyytyä vain muutamaan.


KUN   Lahtisen ja Armin työskentelyä seuraa, on vaikea uskoa että parivaljakko on aloittanut harrastuksen vasta tänä syksynä. TOKO:ssakin kunnostautunut koira seuraa kauniisti emäntäänsä ja noutaa veteen pudonneen sinisorsan tottuneesti. Se tuo linnun muitta mutkitta suoraan emäntänsä käteen. Kaikesta näkee, että koira työskentelee omasta halustaan.

Lahtinen kertoo kouluttaneensa Armia niin sanotusti  ”ilon kautta”.

”Reipas, oikeudenmukainen yhdessä tekeminen ja palkitseminen on minulle luonteva tapa harrastaa koiran kanssa. Toki joskus vilkasta, koheltavaa koiraa pitää toruakin, mutta ajattelen, että epäonnistumiset kuitataan sillä, ettei niistä palkita eikä piitata. Kun palkinto jää saamatta, koira kyllä tajuaa, ettei tämä ollut se, mitä toivottiin. Ja palkinto tietenkin puolestaan kertoo, että tätä siltä toivottiin”, Lahtinen kertoo.

TAINA Lahtinen ja Armi ovat käyneet jo kanalintujahdissakin. Koira haki lintuja, löysi ja ajoi niitä lentoon.

”Se toimi kanalintujahdissakin juuri niin kuin pitikin. Harmittaa vain, etten saanut sille ehjää onnistumista, kun ratkaisevalla hetkellä epäonnistuin omassa osuudessani. Ammuin ohi linnusta, joka olisi pitänyt saada kivelläkin”, Lahtinen kertoo.

Kanalintujahti onkin metsästyksen laji, joka puhuttelee tuoretta naismetsästäjää eniten.

”Siihen satsaan varmasti jatkossa ja Armikin tykkää siitä. Tämä tyttö on todella monipuolinen ja –käyttöinen metsästyskoira. Vaikuttaa, että sen kanssa voi metsästää melkein mitä vain.”

Tosin karhu on Armillekin liikaa. Kerran metsässä kulkiessaan Lahtinen ja koira osuivat kohtaan, jossa karhu oli vastikään tappanut poron.

”Poron puoliksi syödyn ruhon vieressä oli tuore karhun jälki, joka oli saappaani terän kokoinen. Siinä kohdassa Armi pysytteli jaloissani, eikä ollut mitenkään halukas jahtiin.”

JUTTU JATKUU SEURAAVALLA AUKEAMALLA