Jahdissa&Kalassa

Jahdissa&Kalassa vie sinut upein kuvin ja ammattikirjoittajien jutuin sinne, missä haluaisit olla - metsästämässä, kalassa, erästelemässä tai ulkoilemassa. Olemme luettavissasi missä ja milloin tahansa.

Läksin liikkumaan hiljalleen Viiman suuntaan ja samalla huomasin, että yksi metsopoika karkkosi viereisestä puusta. Ajattelin, että peli on pelattu ja pojat ajettu siivilleen. Kutsuin Viimaa, mutta tyttö vain jatkoi "omituista" narskutustaan eikä suostunut tulemaan luokseni.

Päätin, että koska koira on nuori, menen opetustarkoituksessa sen luo ja annan opin tulostani haukulle. Luulinhan, että tyttö vielä "hörisee" noista karkon ottaneista metsopojista ja että haju vaan on vielä niin voimakas että hakkuu siksi.

Mutta toisin kävi. Puun ja koiran luo varovasti liikuttuani vilkaisin ylös koska koirakin tiukalla katseella tuijotti ja haukkui puuta. Tai eihän se mitään puuta haukkunut, vaan puunlatvassa olevaa näätää, joka kaksin tassuin piteli männynlatvaa pystyssä.

Viima olikin siis tosi toimissa, tyttö oli bongannut metsopoikien seasta itse näädän. Näin jälkeenpäin ajateltuna voi se olla nuorelle koiralle varsinainen "hajumaailma" koko komeudessaan: iso metsopoikue ja vielä näätä siihen sekaan sotkemaan omilla hajuillansa.

Tarina kuitenkin päättyi sen aamun osalta siihen, että Viima haukkui  elämänsä ensimmäisen näätänsä ja pääsin itse sen vielä omalle koiralleni pudottamaan. Hieno ja unohtumaton hetki. Samalla teimme myös tärkeää riistanhoidollista työtä poistamalla tuon metsopoikueen elinympäristössä pyörivän pikkupedon.

Hetkeä aiemmin olin haukulle mennessäni nähnyt maassa koppelon jäännökset. Sitä, oliko se näädän tekosia emme selville saa, mutta jatkossa mahdollisuudet muilla metsopojilla selviytyä tuon pedon hampaista parani sadalla prosentilla.

Nyt kyseinen näätä odottaa uutta tehtäväänsä kotimme pakastinlokerossa. Sieltä sen matka jatkuu täytettäväksi ja sitä kautta muistoksi muiden täytettyjen metsästysmuistojemme joukkoon.

Joka reissulla, jonka tänä syksynä olen pystykorvieni kanssa metsässä käynyt, olemme nähneet lintuja ja niitä on saatu jopa lyhyisiin haukkuihinkin. Tänä vuonna on aivan erilainen tunne itsellänikin kun lähden metsään lenkittämään koiria. Viime vuosien kanalintukannat ovat olleet varsin heikot ainakin täällä meillä päin ja tyhjää metsää on "tallattu" jo melkein kyllästymiseen asti.

Nyt tilanne näyttäisi toisenlaiselta ja se antaa uutta intoa ja uskoa tulevaan. Toivottavasti lintukannat säilyisivät hyvinä tämän syksyn jälkeenkin ja kohta alkava lintumetsästys maltillisena, jotta kantaa riittäisi tulevillekkin vuosille.

Mutta kaikesta huolimatta kanalintujahti pohjoiseen on varattuna tänäkin vuonna ja suurena haaveenani olisikin päästä saamaan nuorelle Viimalle se ensimmäinen oikea ja itse haukuttu lintu.

tyttö oli bongannut metsopoikien seasta näädän."

"

LISÄÄ JUTTUA RULLAAMALLA

Läksin liikkumaan hiljalleen Viiman suuntaan ja samalla huomasin, että yksi metsopoika karkkosi viereisestä puusta. Ajattelin, että peli on pelattu ja pojat ajettu siivilleen. Kutsuin Viimaa, mutta tyttö vain jatkoi "omituista" narskutustaan eikä suostunut tulemaan luokseni.

Päätin, että koska koira on nuori, menen opetustarkoituksessa sen luo ja annan opin tulostani haukulle. Luulinhan, että tyttö vielä "hörisee" noista karkon ottaneista metsopojista ja että haju vaan on vielä niin voimakas että hakkuu siksi.

Mutta toisin kävi. Puun ja koiran luo varovasti liikuttuani vilkaisin ylös koska koirakin tiukalla katseella tuijotti ja haukkui puuta. Tai eihän se mitään puuta haukkunut, vaan puunlatvassa olevaa näätää, joka kaksin tassuin piteli männynlatvaa pystyssä.

Viima olikin siis tosi toimissa, tyttö oli bongannut metsopoikien seasta itse näädän. Näin jälkeenpäin ajateltuna voi se olla nuorelle koiralle varsinainen "hajumaailma" koko komeudessaan: iso metsopoikue ja vielä näätä siihen sekaan sotkemaan omilla hajuillansa.

Tarina kuitenkin päättyi sen aamun osalta siihen, että Viima haukkui  elämänsä ensimmäisen näätänsä ja pääsin itse sen vielä omalle koiralleni pudottamaan. Hieno ja unohtumaton hetki. Samalla teimme myös tärkeää riistanhoidollista työtä poistamalla tuon metsopoikueen elinympäristössä pyörivän pikkupedon.

Hetkeä aiemmin olin haukulle mennessäni nähnyt maassa koppelon jäännökset. Sitä, oliko se näädän tekosia emme selville saa, mutta jatkossa mahdollisuudet muilla metsopojilla selviytyä tuon pedon hampaista parani sadalla prosentilla.

Nyt kyseinen näätä odottaa uutta tehtäväänsä kotimme pakastinlokerossa. Sieltä sen matka jatkuu täytettäväksi ja sitä kautta muistoksi muiden täytettyjen metsästysmuistojemme joukkoon.

Joka reissulla, jonka tänä syksynä olen pystykorvieni kanssa metsässä käynyt, olemme nähneet lintuja ja niitä on saatu jopa lyhyisiin haukkuihinkin. Tänä vuonna on aivan erilainen tunne itsellänikin kun lähden metsään lenkittämään koiria. Viime vuosien kanalintukannat ovat olleet varsin heikot ainakin täällä meillä päin ja tyhjää metsää on "tallattu" jo melkein kyllästymiseen asti.

Nyt tilanne näyttäisi toisenlaiselta ja se antaa uutta intoa ja uskoa tulevaan. Toivottavasti lintukannat säilyisivät hyvinä tämän syksyn jälkeenkin ja kohta alkava lintumetsästys maltillisena, jotta kantaa riittäisi tulevillekkin vuosille.

Mutta kaikesta huolimatta kanalintujahti pohjoiseen on varattuna tänäkin vuonna ja suurena haaveenani olisikin päästä saamaan nuorelle Viimalle se ensimmäinen oikea ja itse haukuttu lintu.