Jahdissa&Kalassa

Jahdissa&Kalassa vie sinut upein kuvin ja ammattikirjoittajien jutuin sinne, missä haluaisit olla - metsästämässä, kalassa, erästelemässä tai ulkoilemassa. Olemme luettavissasi missä ja milloin tahansa.

PELLON länsilaidan metsä oli vastikään harvennettu, joten siihenkin suuntaan olisi hyvä näkyvyys. Pari miestä asettui metsänrajan kiven-järkäleiden taakse ja pari länsireunan kyttäystornin tuntumaan. Kaksi miestä asettui pellon koillispäähän, ison lepän alla olevan puskikon suojaan ja yksi metsänrajaan pellon länsipuolelle.

Pelto oli näin ikään kuin saarrettu kaikista muista suunnista paitsi pohjoisesta. Olimme valmiina, kyyhkyt – ja hanhet – saisivat tulla.

Odottelimme. Oli mielenkiintoista, että navakka tuuli kuljetti ääniä poikkeuksellisen tehokkaasti. Tornin juuressa normaalilla äänenpainolla lausutut sanat näet kantautuivat helposti parinsadan metrin päähän pellon toiselle laidalle. Oli jotenkin epätodellista jutella normaalilla äänellä miehelle, joka oli niin kaukana.

Mutta emme olleet pellon laidoilla juttelemassa. Lämpötila oli vielä aamulla siedettävästi alle 25 astetta.

Oli taas elokuun ensimmäinen viikko, odotettu ja toivottu perhokalastuskauden kohokohta. Edessä oli lohenpyyntireissu Norjan Repparfjordelvalle. Olemme käyneet joella elokuun ensimmäisellä viikolla jo 14 vuotena peräjälkeen, eikä yksikään reissu ole ollut samanlainen.

Erilaista oli luvassa nytkin, sillä tiesimme, että Pohjois-Norjassakin oli ollut pitkään todella lämmintä. Se oli oikein huono homma, emmekä siksi odottaneet suuria saaliita. Happea haukkova lohi ei liiku eikä käy pyydyksiin pitkillä helteillä missään – ei Repparillakaan.

Karu, pieni Repparfjordelva-joki virtaa melkein maailman katolla, Finnmarkissa Altan ja Hammerfestin puolessa välissä. Se saa vetensä seudun valtavilta tuntureilta, joilla oli edellisvuonna samaan aikaan paljon lunta. Tänä vuonna lunta ei näkynyt missään.

Repparfjordelva tunnetaan pienen ja keskisuuren lohen perhokalastusjokena. Yli kymmenen kilon kalat ovat varsin siellä varsin harvinaista herkkua, ja kaikkina näinä vuosina olemme saaneet vain yhden yli kympin kalan. Se tapahtui viime vuonna. 

VAIKKA olimme todella pohjoisessa, vastenmielinen, pakahduttava helle tunkeutui autoon, kun avasimme oven joen ylittävän sillan pielessä joen yläjuoksulla.

Tapanamme on ollut pistäytyä ensitöiksemme Telegraf-nimisella poolilla tervehtimässä jokea. Tallustelimme jälleen jokirantaan ja lorautimme puolihartaina virtaan symbolisen tilkan juomaa, jota elämän vedeksikin kutsutaan.

Pyysimme meille tutuksi ja tärkeäksi tulleelta joelta, että se antaisi meille saaliin, jonka sen mielestä ansaitsemme. Joskus olemme pyytäneet enemmänkin, mutta olemme oppineet läksymme. Joki antaa sen, minkä antaa ja siihen on tyytyminen.

Koskaan emme kuitenkaan ole Repparille täysin tyhjää reissua tehneet. Anteliaina kesinä olemme käyttäneet ylhäällä kolmisenkymmentä kalaa, niukimpina olemme saaneet tyytyä vain muutamaan.


PELLON länsilaidan metsä oli vastikään harvennettu, joten siihenkin suuntaan olisi hyvä näkyvyys. Pari miestä asettui metsänrajan kiven-järkäleiden taakse ja pari länsireunan kyttäystornin tuntumaan. Kaksi miestä asettui pellon koillispäähän, ison lepän alla olevan puskikon suojaan ja yksi metsänrajaan pellon länsipuolelle.

Pelto oli näin ikään kuin saarrettu kaikista muista suunnista paitsi pohjoisesta. Olimme valmiina, kyyhkyt – ja hanhet – saisivat tulla.

Odottelimme. Oli mielenkiintoista, että navakka tuuli kuljetti ääniä poikkeuksellisen tehokkaasti. Tornin juuressa normaalilla äänenpainolla lausutut sanat näet kantautuivat helposti parinsadan metrin päähän pellon toiselle laidalle. Oli jotenkin epätodellista jutella normaalilla äänellä miehelle, joka oli niin kaukana.

Mutta emme olleet pellon laidoilla juttelemassa. Lämpötila oli vielä aamulla siedettävästi alle 25 astetta.

JUTTU JATKUU SEURAAVALLA AUKEAMALLA