Jahdissa&Kalassa

Jahdissa&Kalassa vie sinut upein kuvin ja ammattikirjoittajien jutuin sinne, missä haluaisit olla - metsästämässä, kalassa, erästelemässä tai ulkoilemassa. Olemme luettavissasi missä ja milloin tahansa.

UUDEN mausteensa perinteiseen avausjahtiin toisi se, että tällä kertaa saisimme yrittää samalla myös peltohanhia. Uuraan ruokinnan ansiosta niitäkin oli riistapellolla viime aikoina näkynyt.

Tunnelma oli korkealla. Lintuja ei sillä hetkellä näkynyt, ei korkealla, eikä matalalla.

Edellisiltana olimme matkalla panneet merkille, että monet pellot oli jo nyt puitu. Se sai meidät miettimään, sillä tiesimme, että kyyhkyt siirtyvät mielellään helposti puituihin peltoihin eikä riistapeltomme niitä, uuraasta ruokinnasta huolimatta, puintien jälkeen enää välttämättä kiinnosta.

Hetken innostuneiden valmisteluiden jälkeen lähdimme viipymättä hakemaan paikkamme edessämme aukeavan pellon laidoilta.


Oli taas elokuun ensimmäinen viikko, odotettu ja toivottu perhokalastuskauden kohokohta. Edessä oli lohenpyyntireissu Norjan Repparfjordelvalle. Olemme käyneet joella elokuun ensimmäisellä viikolla jo 14 vuotena peräjälkeen, eikä yksikään reissu ole ollut samanlainen.

Erilaista oli luvassa nytkin, sillä tiesimme, että Pohjois-Norjassakin oli ollut pitkään todella lämmintä. Se oli oikein huono homma, emmekä siksi odottaneet suuria saaliita. Happea haukkova lohi ei liiku eikä käy pyydyksiin pitkillä helteillä missään – ei Repparillakaan.

Karu, pieni Repparfjordelva-joki virtaa melkein maailman katolla, Finnmarkissa Altan ja Hammerfestin puolessa välissä. Se saa vetensä seudun valtavilta tuntureilta, joilla oli edellisvuonna samaan aikaan paljon lunta. Tänä vuonna lunta ei näkynyt missään.

Repparfjordelva tunnetaan pienen ja keskisuuren lohen perhokalastusjokena. Yli kymmenen kilon kalat ovat varsin siellä varsin harvinaista herkkua, ja kaikkina näinä vuosina olemme saaneet vain yhden yli kympin kalan. Se tapahtui viime vuonna. 

VAIKKA olimme todella pohjoisessa, vastenmielinen, pakahduttava helle tunkeutui autoon, kun avasimme oven joen ylittävän sillan pielessä joen yläjuoksulla.

Tapanamme on ollut pistäytyä ensitöiksemme Telegraf-nimisella poolilla tervehtimässä jokea. Tallustelimme jälleen jokirantaan ja lorautimme puolihartaina virtaan symbolisen tilkan juomaa, jota elämän vedeksikin kutsutaan.

Pyysimme meille tutuksi ja tärkeäksi tulleelta joelta, että se antaisi meille saaliin, jonka sen mielestä ansaitsemme. Joskus olemme pyytäneet enemmänkin, mutta olemme oppineet läksymme. Joki antaa sen, minkä antaa ja siihen on tyytyminen.

Koskaan emme kuitenkaan ole Repparille täysin tyhjää reissua tehneet. Anteliaina kesinä olemme käyttäneet ylhäällä kolmisenkymmentä kalaa, niukimpina olemme saaneet tyytyä vain muutamaan.


UUDEN mausteensa perinteiseen avausjahtiin toisi se, että tällä kertaa saisimme yrittää samalla myös peltohanhia. Uuraan ruokinnan ansiosta niitäkin oli riistapellolla viime aikoina näkynyt.

Tunnelma oli korkealla. Lintuja ei sillä hetkellä näkynyt, ei korkealla, eikä matalalla.

Edellisiltana olimme matkalla panneet merkille, että monet pellot oli jo nyt puitu. Se sai meidät miettimään, sillä tiesimme, että kyyhkyt siirtyvät mielellään helposti puituihin peltoihin eikä riistapeltomme niitä, uuraasta ruokinnasta huolimatta, puintien jälkeen enää välttämättä kiinnosta.

Hetken innostuneiden valmisteluiden jälkeen lähdimme viipymättä hakemaan paikkamme edessämme aukeavan pellon laidoilta.


JUTTU JATKUU SEURAAVALLA AUKEAMALLA