Jahdissa&Kalassa

Jahdissa&Kalassa vie sinut upein kuvin ja ammattikirjoittajien jutuin sinne, missä haluaisit olla - metsästämässä, kalassa, erästelemässä tai ulkoilemassa. Olemme luettavissasi missä ja milloin tahansa.

KOKOONNUIMME hyvissä ajoin jahtimajalla. ”Kaakanakin on rauhoitettu, joten ei ammuta liian ylös. Myöskään vaakaan ei saa ampua. Patruunasäännöt ovatkin kaikille entuudestaan tutut.” 

Näiden sanojen saattelemana noin 15 miehen seurue ajoi koirineen rantaan ja sijoittui niemen kivien ja puskien suojiin odottamaan, että kello löisi 12.

Pystytimme tyrnipensaiden viereen uudet suojablindimme, jotka kätkivät meidät puskien tuntumaan. Blindit antoivat myös tervetullutta suojaa navakalta tuulelta, joka tuntuu puhaltavan Selkämeren rannoilla aina. 

Tuulensuojan löysivät valitettavasti myös tuhannet pikkuhyönteiset, jotka miehittivät blindin nopeasti niin, että öttiäisiä tuntui olevan joka paikassa.

Lintuja näkyi paljon, mutta ne lensivät meistä etäällä ja korkealla, kun odotettu puolenpäivän hetki koitti. Nekin linnut olivat enimmäkseen taveja, sinisorsia saati hanhia ei juuri näkynyt.

LISÄÄ JUTTUA

RULLAAMALLA

Oli taas elokuun ensimmäinen viikko, odotettu ja toivottu perhokalastuskauden kohokohta. Edessä oli lohenpyyntireissu Norjan Repparfjordelvalle. Olemme käyneet joella elokuun ensimmäisellä viikolla jo 14 vuotena peräjälkeen, eikä yksikään reissu ole ollut samanlainen.

Erilaista oli luvassa nytkin, sillä tiesimme, että Pohjois-Norjassakin oli ollut pitkään todella lämmintä. Se oli oikein huono homma, emmekä siksi odottaneet suuria saaliita. Happea haukkova lohi ei liiku eikä käy pyydyksiin pitkillä helteillä missään – ei Repparillakaan.

Karu, pieni Repparfjordelva-joki virtaa melkein maailman katolla, Finnmarkissa Altan ja Hammerfestin puolessa välissä. Se saa vetensä seudun valtavilta tuntureilta, joilla oli edellisvuonna samaan aikaan paljon lunta. Tänä vuonna lunta ei näkynyt missään.

Repparfjordelva tunnetaan pienen ja keskisuuren lohen perhokalastusjokena. Yli kymmenen kilon kalat ovat varsin siellä varsin harvinaista herkkua, ja kaikkina näinä vuosina olemme saaneet vain yhden yli kympin kalan. Se tapahtui viime vuonna. 

VAIKKA olimme todella pohjoisessa, vastenmielinen, pakahduttava helle tunkeutui autoon, kun avasimme oven joen ylittävän sillan pielessä joen yläjuoksulla.

Tapanamme on ollut pistäytyä ensitöiksemme Telegraf-nimisella poolilla tervehtimässä jokea. Tallustelimme jälleen jokirantaan ja lorautimme puolihartaina virtaan symbolisen tilkan juomaa, jota elämän vedeksikin kutsutaan.

Pyysimme meille tutuksi ja tärkeäksi tulleelta joelta, että se antaisi meille saaliin, jonka sen mielestä ansaitsemme. Joskus olemme pyytäneet enemmänkin, mutta olemme oppineet läksymme. Joki antaa sen, minkä antaa ja siihen on tyytyminen.

Koskaan emme kuitenkaan ole Repparille täysin tyhjää reissua tehneet. Anteliaina kesinä olemme käyttäneet ylhäällä kolmisenkymmentä kalaa, niukimpina olemme saaneet tyytyä vain muutamaan.


KOKOONNUIMME hyvissä ajoin jahtimajalla. ”Kaakanakin on rauhoitettu, joten ei ammuta liian ylös. Myöskään vaakaan ei saa ampua. Patruunasäännöt ovatkin kaikille entuudestaan tutut.” 

Näiden sanojen saattelemana noin 15 miehen seurue ajoi koirineen rantaan ja sijoittui niemen kivien ja puskien suojiin odottamaan, että kello löisi 12.

Pystytimme tyrnipensaiden viereen uudet suojablindimme, jotka kätkivät meidät puskien tuntumaan. Blindit antoivat myös tervetullutta suojaa navakalta tuulelta, joka tuntuu puhaltavan Selkämeren rannoilla aina. 

Tuulensuojan löysivät valitettavasti myös tuhannet pikkuhyönteiset, jotka miehittivät blindin nopeasti niin, että öttiäisiä tuntui olevan joka paikassa.

Lintuja näkyi paljon, mutta ne lensivät meistä etäällä ja korkealla, kun odotettu puolenpäivän hetki koitti. Nekin linnut olivat enimmäkseen taveja, sinisorsia saati hanhia ei juuri näkynyt.

JUTTU JATKUU SEURAAVALLA AUKEAMALLA