Jahdissa&Kalassa

Jahdissa&Kalassa vie sinut upein kuvin ja ammattikirjoittajien jutuin sinne, missä haluaisit olla - metsästämässä, kalassa, erästelemässä tai ulkoilemassa. Olemme luettavissasi missä ja milloin tahansa.

VIIMEISENÄ AAMUNA aamuna Stuegulp oli vapaa. Olimme toivoneet pääsevämme sinne ja olimme tietenkin tyytyväisiä, kun pääsimme - toiseksi viimeisellä luvanpuolikkaalla.

Stuegulp on iso, vaihtelevaprofiilinen poolialue. Pitkällä jokisouudella on putouksia, syviä kattiloita, reipasta matalaa ja mietoa syvää virtaa – käytännössä kaikkea, mitä lohenkalastaja toivoa saattaa.

Tarvoimme rantaan ja valitsin paikkani edessäni kohisevan putouksen päältä. Pari-kolme metriä korkean ja vajaat kymmenen metriä leveän putouksen alla on myllerrys, joka kaartuu joen ulkoreunaan tasaiseksi, kovavirtaiseksi nieluksi.

KAHLASIN surkeasti horjuen putouksen päälle virtaan. Kun saavutin jonkinmoisen tasapainon, aloin uitella mustavalkoista Santikkaani pitenevällä siimalla myllerryksen yli kohti nielua. Pidensin siimaa heitto heitolta.

En uskonut, että kala iskisi todella kovasta, tasaisesta virrasta, mutta virran keskellä on kivi, jonka taakse muodostuu minusta lupaavan näköinen huove. Sen takana olisi kalan varmaan hyvä kerätä voimia ja rohkeutta rynnätä putousta ylittämään.

Ajatukseni oli toki mielikuvituksellinen, mutta ainahan sitä on kuviteltava ja arvailtava, missä kalat lymyävät, jos niitä ei näe. Tuhannet kerrat nämä kuvitelmat osoittautuvat tietenkin haaveiksi.

MUTTA kiven alla oli kala. Ja se iski Santikkaani. Kompuroin putouksen päältä kiireesti rantaan, kun kala syöksyi alavirtaan. Kompastelin kalan mukana parikymmentä metriä alavirtaan kohtaan, jossa sen voisi rantauttaa. Iso tämäkään kala ei ollut.

Mutta virkeä se oli. Haluan ottaa kalat viivyttelemättä vedestä ilman turhia herkutteluja, mutta ei tätä väkisinkään voinut maihin kiskoa. Piti etsiä alempaa toinen rantauttamispaikka, johon kalan vedinkin.

Ja tämäkin kala irtosi, kun se oli rantaviivassa. Ja taas jouduin konttaamaan, potkimaan ja huitomaan, ennen kuin sain kalan kivikkoon. Ja taas nauratti ääneen. Miten voikin tänä kesänä olla näin naurettavaa rimpuilua kalan rantauttaminen!

Toinen kala. Jos ensimmäinen oli enemmän tai vähemmän onnenkantamoinen, tämä toinen oli sentään suunnitelmallisesti ongittu. Kaksi riittäisi hienosti, sillä kalat olivat tällä reissulla todella tiukassa.

VIIMEINEN lupamme oli keltaiselle vyöhykkeelle ja palasimme vielä Telegrafille. Tuuli julmasti ja lämpöä oli hädin tuskin 8 astetta. Paleli eikä heittämisestä ei tullut mitään. Jotenkin tuntui syksyltä.

Yritin toki edelleen, mutta ilman suurempaa paloa. Oli aika luovuttaa Repparilla tältä kesältä.

Lorautin jälleen tilkan elämän vettä virtaan ja kiitin hienoa jokea.

SAIN mitä olin pyytänyt: kaksi kalaa oli joen mielestä - ja omastakin mielestäni - minkä tällä kertaa ansaitsin. Santikanuittokin oli tullut jollakin tavalla tutuksi.

Aurinko painui tunturin taakse, kun hyvästelin joen ja kohotin lippalakin päästäni. Aamulla lähtisimme ajamaan hiukan haikeina, kuten aina, takaisin kotiin.

LISÄÄ JUTTUA

RULLAAMALLA

VIIMEISENÄ AAMUNA aamuna Stuegulp oli vapaa. Olimme toivoneet pääsevämme sinne ja olimme tietenkin tyytyväisiä, kun pääsimme - toiseksi viimeisellä luvanpuolikkaalla.

Stuegulp on iso, vaihtelevaprofiilinen poolialue. Pitkällä jokisouudella on putouksia, syviä kattiloita, reipasta matalaa ja mietoa syvää virtaa – käytännössä kaikkea, mitä lohenkalastaja toivoa saattaa.

Tarvoimme rantaan ja valitsin paikkani edessäni kohisevan putouksen päältä. Pari-kolme metriä korkean ja vajaat kymmenen metriä leveän putouksen alla on myllerrys, joka kaartuu joen ulkoreunaan tasaiseksi, kovavirtaiseksi nieluksi.

KAHLASIN surkeasti horjuen putouksen päälle virtaan. Kun saavutin jonkinmoisen tasapainon, aloin uitella mustavalkoista Santikkaani pitenevällä siimalla myllerryksen yli kohti nielua. Pidensin siimaa heitto heitolta.

En uskonut, että kala iskisi todella kovasta, tasaisesta virrasta, mutta virran keskellä on kivi, jonka taakse muodostuu minusta lupaavan näköinen huove. Sen takana olisi kalan varmaan hyvä kerätä voimia ja rohkeutta rynnätä putousta ylittämään.

Ajatukseni oli toki mielikuvituksellinen, mutta ainahan sitä on kuviteltava ja arvailtava, missä kalat lymyävät, jos niitä ei näe. Tuhannet kerrat nämä kuvitelmat osoittautuvat tietenkin haaveiksi.

MUTTA kiven alla oli kala. Ja se iski Santikkaani. Kompuroin putouksen päältä kiireesti rantaan, kun kala syöksyi alavirtaan. Kompastelin kalan mukana parikymmentä metriä alavirtaan kohtaan, jossa sen voisi rantauttaa. Iso tämäkään kala ei ollut.

Mutta virkeä se oli. Haluan ottaa kalat viivyttelemättä vedestä ilman turhia herkutteluja, mutta ei tätä väkisinkään voinut maihin kiskoa. Piti etsiä alempaa toinen rantauttamispaikka, johon kalan vedinkin.

Ja tämäkin kala irtosi, kun se oli rantaviivassa. Ja taas jouduin konttaamaan, potkimaan ja huitomaan, ennen kuin sain kalan kivikkoon. Ja taas nauratti ääneen. Miten voikin tänä kesänä olla näin naurettavaa rimpuilua kalan rantauttaminen!

Toinen kala. Jos ensimmäinen oli enemmän tai vähemmän onnenkantamoinen, tämä toinen oli sentään suunnitelmallisesti ongittu. Kaksi riittäisi hienosti, sillä kalat olivat tällä reissulla todella tiukassa.

VIIMEINEN lupamme oli keltaiselle vyöhykkeelle ja palasimme vielä Telegrafille. Tuuli julmasti ja lämpöä oli hädin tuskin 8 astetta. Paleli eikä heittämisestä ei tullut mitään. Jotenkin tuntui syksyltä.

Yritin toki edelleen, mutta ilman suurempaa paloa. Oli aika luovuttaa Repparilla tältä kesältä.

Lorautin jälleen tilkan elämän vettä virtaan ja kiitin hienoa jokea.

SAIN mitä olin pyytänyt: kaksi kalaa oli joen mielestä - ja omastakin mielestäni - minkä tällä kertaa ansaitsin. Santikanuittokin oli tullut jollakin tavalla tutuksi.

Aurinko painui tunturin taakse, kun hyvästelin joen ja kohotin lippalakin päästäni. Aamulla lähtisimme ajamaan hiukan haikeina, kuten aina, takaisin kotiin.