Jahdissa&Kalassa

Jahdissa&Kalassa vie sinut upein kuvin ja ammattikirjoittajien jutuin sinne, missä haluaisit olla - metsästämässä, kalassa, erästelemässä tai ulkoilemassa. Olemme luettavissasi missä ja milloin tahansa.

KUTEN osasin odottaakin, nyt se monelle muullekin kalastajalle tuttu pikkuriikkinen ilkeä apina ilmestyi olkapäälleni. Se kuiski, että olen taitamaton, enkä tule saamaan koko reissulla ainuttakaan kalaa. En kuunnellut pirulaista, vaikka tiesin, että se voi olla oikeassa. Kymmenisen vuotta sitten en saanut koko reissulla ainoatakaan kalaa. Ja se jurppi minua vielä joulunakin.

Apina ilmestyy olkapäälleni aina, kun ensimmäisillä luvilla ei tule nykyäkään. Ja siinä se taas oli.

Yönsyrjässä lopulta luovutimme Mansikassa ja lähdimme nukkumaan.

AAMULLA palasimme ”noutopooliimme”, josta ei tällä kertaa näemmä todellakaan käydä tuosta vaan noutamassa lohta.

Heitin ja heitin: Pomperoa ja Santikkaa vuorotelleen. Ei mitään vieläkään, ei kerta kaikkiaan. Satoi lujasti vettäkin ja vesi valui takin taskuihin. Taskut olivat todellakin vedenpitävät, sillä tilkkaakaan ei valunut niistä pois. Kaikki taskuissa kastui ja apina kasvoi nyrkin kokoiseksi.

Lopulta kaivoin rasiasta valkovihreän Sunray Shadown, jota en ollut koskaan uittanut. Monien keinovariaatioiden jälkeen heitin sitä hiipuvassa virrassa poikkivirtaan ja strippasin vimmatusti.

SATUNNAISESSA virran peilissä näin syrjäsilmällä, kuinka hiukan väriä pintaansa saanut lohijalka teki kummallisen, vihaisen syöksyn. Samassa näin peilissä myös perhoni. Kalahan yritti iskeä siihen!

Haa, vaikka ei tarttunutkaan! Kutistu apina, nyt tiedän mitä pitää tehdä!

Iloni oli ennenaikaista. Ei vieläkään kalaa, vaikka miten jatkoin samalla tavalla. Apina turposi ja kiihdytti ivaamistaan.

OLI tauon ja vyöhykkeen vaihdon aika. Kaksi lupaa oli jo käytetty ja kaksi ja puoli jäljellä…

Seuraavaksi oli vuorossa punainen vyöhyke. Syvällä kanjonissa sijaitseva Gammenin hornankattila on ollut minulle perinteisesti avokätinen. Olen saanut sieltä yli nelikoisen ja useita tittejä, karkuuttanut kymppiluokan mörönkin.

Mutta tällä kertaa sielläkin oli hiljaista. Vain pari kalaa näkyi pinnassa koko iltana. Ei siis nykyäkään Gammenissakaan, vaikka yöhön asti vettä hakkasimme.

Kaksi lupaa jäljellä… Apina oli kahden nyrkin kokoinen - vähintään. Oliko apina oikeassa? Mitä jos… Näin yöllä untakin heittämisestä ja siitä, että kalat väistelevät perhojani.

AAMULLA ajoimme toiselle punaisen vyöhykkeen poolille, koska Gammen oli aivan kuollut. Valitsimme tien varresta vapaan ja meille uuden Myggheimin.

Vettä satoi, lämpötila oli pudonnut runsaaseen kymmeneen plusasteeseen. Veden lämpötilakin laski nopeasti noin 15:een, jopa alle. Olosuhteet olivat hyvät! Kalojenkin pitäisi alkaa virkoamaan.

Uusi paikka oli lisäksi hyvä ja selkeä kalastettava.

Mutta ei nykyäkään, vieläkään. Ei Santikkaan, ei pinturiin, ei millään. Apina alkoi olla jalkapallon kokoinen ja sen pelottelu ja solvaukset eivät olleet enää ilkeää kuiskailua. Oli luovutettava ja puolitoista lupaa jäljellä…

 

LISÄÄ JUTTUA

RULLAAMALLA

KUTEN osasin odottaakin, nyt se monelle muullekin kalastajalle tuttu pikkuriikkinen ilkeä apina ilmestyi olkapäälleni. Se kuiski, että olen taitamaton, enkä tule saamaan koko reissulla ainuttakaan kalaa. En kuunnellut pirulaista, vaikka tiesin, että se voi olla oikeassa. Kymmenisen vuotta sitten en saanut koko reissulla ainoatakaan kalaa. Ja se jurppi minua vielä joulunakin.

Apina ilmestyy olkapäälleni aina, kun ensimmäisillä luvilla ei tule nykyäkään. Ja siinä se taas oli.

Yönsyrjässä lopulta luovutimme Mansikassa ja lähdimme nukkumaan.

AAMULLA palasimme ”noutopooliimme”, josta ei tällä kertaa näemmä todellakaan käydä tuosta vaan noutamassa lohta.

Heitin ja heitin: Pomperoa ja Santikkaa vuorotelleen. Ei mitään vieläkään, ei kerta kaikkiaan. Satoi lujasti vettäkin ja vesi valui takin taskuihin. Taskut olivat todellakin vedenpitävät, sillä tilkkaakaan ei valunut niistä pois. Kaikki taskuissa kastui ja apina kasvoi nyrkin kokoiseksi.

Lopulta kaivoin rasiasta valkovihreän Sunray Shadown, jota en ollut koskaan uittanut. Monien keinovariaatioiden jälkeen heitin sitä hiipuvassa virrassa poikkivirtaan ja strippasin vimmatusti.

SATUNNAISESSA virran peilissä näin syrjäsilmällä, kuinka hiukan väriä pintaansa saanut lohijalka teki kummallisen, vihaisen syöksyn. Samassa näin peilissä myös perhoni. Kalahan yritti iskeä siihen!

Haa, vaikka ei tarttunutkaan! Kutistu apina, nyt tiedän mitä pitää tehdä!

Iloni oli ennenaikaista. Ei vieläkään kalaa, vaikka miten jatkoin samalla tavalla. Apina turposi ja kiihdytti ivaamistaan.

OLI tauon ja vyöhykkeen vaihdon aika. Kaksi lupaa oli jo käytetty ja kaksi ja puoli jäljellä…

Seuraavaksi oli vuorossa punainen vyöhyke. Syvällä kanjonissa sijaitseva Gammenin hornankattila on ollut minulle perinteisesti avokätinen. Olen saanut sieltä yli nelikoisen ja useita tittejä, karkuuttanut kymppiluokan mörönkin.

Mutta tällä kertaa sielläkin oli hiljaista. Vain pari kalaa näkyi pinnassa koko iltana. Ei siis nykyäkään Gammenissakaan, vaikka yöhön asti vettä hakkasimme.

Kaksi lupaa jäljellä… Apina oli kahden nyrkin kokoinen - vähintään. Oliko apina oikeassa? Mitä jos… Näin yöllä untakin heittämisestä ja siitä, että kalat väistelevät perhojani.

AAMULLA ajoimme toiselle punaisen vyöhykkeen poolille, koska Gammen oli aivan kuollut. Valitsimme tien varresta vapaan ja meille uuden Myggheimin.

Vettä satoi, lämpötila oli pudonnut runsaaseen kymmeneen plusasteeseen. Veden lämpötilakin laski nopeasti noin 15:een, jopa alle. Olosuhteet olivat hyvät! Kalojenkin pitäisi alkaa virkoamaan.

Uusi paikka oli lisäksi hyvä ja selkeä kalastettava.

Mutta ei nykyäkään, vieläkään. Ei Santikkaan, ei pinturiin, ei millään. Apina alkoi olla jalkapallon kokoinen ja sen pelottelu ja solvaukset eivät olleet enää ilkeää kuiskailua. Oli luovutettava ja puolitoista lupaa jäljellä…

 

JUTTU JATKUU SEURAAVALLA SIVULLA