Jahdissa&Kalassa

Jahdissa&Kalassa vie sinut upein kuvin ja ammattikirjoittajien jutuin sinne, missä haluaisit olla - metsästämässä, kalassa, erästelemässä tai ulkoilemassa. Olemme luettavissasi missä ja milloin tahansa.

LATASIN kiväärini ja sytytin Leika-kiikarin tähtäimen, joka oli asennettu käytössäni olevaan Saueriin.

Niall silminnähden innostui uudesta mahdollisuudesta ja hän vetäytyi taakseni nopeasti.

Etenin Simonin kanssa rinnakkain ja Niall kulki mukana pienen matkan päässä takanani. Aurinko oli jo lähestymässä meren piirtämää horisonttia: meillä ei olisi enää kauan päivävaloa.

Olimme hieman aikaisemmin nähneet lännen suunnalla pienen joukon eläimiä, mutta tuulen takia meidän piti kiertää harju etelän puolelta. Vasta sen jälkeen meillä olisi suora linja hirviin ja voisimme saattaa työmme päätökseen.

OLIMME juuri kiertäneet pienen kukkulan, kun näimme naarashirviä 30-40 metrin päässä.

Niall nousi seisomaan. Muutama naaras ja vasa nousi jaloilleen tuijottamaan meidän suuntaamme.

Aurinko paistoi suoraan selkämme takaa. Eläimet  yrittivät mustasta siluetistamme päätellä, olisimmeko vaarallisia.

Vähän kauempana erottui muutamia saksanhirviä ja niiden joukossa laakson kuningas. Sen sarvet olivat komeat 16-piikkiset, jollaisia en olisi uskonut näkeväni edes Skotlannin Ylämaassa.

EI OLLUT puhettakaan siitä, että ampuisimme noin upean yksilön, seutukunnan siitoshirven. Saatoimme vain katseella seurata, kun komea uros ohjasi seurueensa seuraavan harjanteen taakse ja seisahtui itse silmäilemään meitä ennen kuin katosi horisonttiin.

Niall hoputti meitä matkaan, sillä emme olleet vielä edes puolimatkassa kohteestamme. Kiipesimme yli vanhan piikkilanka-aidan ja hölkkäsimme pitkän siivun alas avaraan laaksoon ennen kuin pienen mäen suojissa voisimme kirjata nimimerkkimme vastassa olevaan saksanhirvi laumaan.

Emme olleet nähneet niitä ainakaan puoleen tuntiin. Olisivatko ne vielä paikoillaan?

Taivallettuamme 400 metriä ryhmämme nousi pienen kukkulan laelle tutkimaan lähimaastoa. Lauma oli pysytellyt melkein samoilla sijoillaan ja viisi eri-ikäistä saksanhirvisonnia laidunsi pari sataa metriä erillään suuresta naaraiden laumasta. Kaiken kaikkiaan meidän ja sonnien välimatka oli 500 metriä.

NIALL sijoitti Simonin ja Neilin kukkulalle, josta he voisivat pitää silmällä koko tilannetta. Tuuli oli muuttanut suuntaansa meille hieman epäedullisemmaksi. Siitä huolimatta emme enää voineet vaihtaa alkuperäistä suunnitelmaamme.

Meillä olisi vain tämä yksi mahdollisuus ennen kuin pimeys laskeutuisi.

Pääsimme eteenpäin suhteellisen nopeasti ryömimällä laaksossa lirisevän puron kivistä pohjaa pitkin. Puron solina peitti sopivasti alleen äänemme ja aikeemme.

VIIMEISET 150 metriä etenimme nelinkontin. Kiväärini roikkui remmissään, jonka oli pujottanut kaulani ympärille.

Etenimme mutaista, saniaisten ympäröimää polkua. Aurinko oli kadonnut horisonttiin jo aikaa sitten ja hämärä laskeutui nopeasti. Asetuimme pienen kukkulan laelle. 

Saksanhirvet eivät huomanneet lähestymistämme. Neljä eläintä oli laskeutunut makuulle märehtimään, kun viides vielä laidunsi itsekseen.

LISÄÄ JUTTUA

RULLAAMALLA

JUTTU JATKUU SEURAAVALLA AUKEAMALLA

LATASIN kiväärini ja sytytin Leika-kiikarin tähtäimen, joka oli asennettu käytössäni olevaan Saueriin.

Niall silminnähden innostui uudesta mahdollisuudesta ja hän vetäytyi taakseni nopeasti.

Etenin Simonin kanssa rinnakkain ja Niall kulki mukana pienen matkan päässä takanani. Aurinko oli jo lähestymässä meren piirtämää horisonttia: meillä ei olisi enää kauan päivävaloa.

Olimme hieman aikaisemmin nähneet lännen suunnalla pienen joukon eläimiä, mutta tuulen takia meidän piti kiertää harju etelän puolelta. Vasta sen jälkeen meillä olisi suora linja hirviin ja voisimme saattaa työmme päätökseen.

OLIMME juuri kiertäneet pienen kukkulan, kun näimme naarashirviä 30-40 metrin päässä.

Niall nousi seisomaan. Muutama naaras ja vasa nousi jaloilleen tuijottamaan meidän suuntaamme.

Aurinko paistoi suoraan selkämme takaa. Eläimet  yrittivät mustasta siluetistamme päätellä, olisimmeko vaarallisia.

Vähän kauempana erottui muutamia saksanhirviä ja niiden joukossa laakson kuningas. Sen sarvet olivat komeat 16-piikkiset, jollaisia en olisi uskonut näkeväni edes Skotlannin Ylämaassa.

EI OLLUT puhettakaan siitä, että ampuisimme noin upean yksilön, seutukunnan siitoshirven. Saatoimme vain katseella seurata, kun komea uros ohjasi seurueensa seuraavan harjanteen taakse ja seisahtui itse silmäilemään meitä ennen kuin katosi horisonttiin.

Niall hoputti meitä matkaan, sillä emme olleet vielä edes puolimatkassa kohteestamme. Kiipesimme yli vanhan piikkilanka-aidan ja hölkkäsimme pitkän siivun alas avaraan laaksoon ennen kuin pienen mäen suojissa voisimme kirjata nimimerkkimme vastassa olevaan saksanhirvi laumaan.

Emme olleet nähneet niitä ainakaan puoleen tuntiin. Olisivatko ne vielä paikoillaan?

Taivallettuamme 400 metriä ryhmämme nousi pienen kukkulan laelle tutkimaan lähimaastoa. Lauma oli pysytellyt melkein samoilla sijoillaan ja viisi eri-ikäistä saksanhirvisonnia laidunsi pari sataa metriä erillään suuresta naaraiden laumasta. Kaiken kaikkiaan meidän ja sonnien välimatka oli 500 metriä.

NIALL sijoitti Simonin ja Neilin kukkulalle, josta he voisivat pitää silmällä koko tilannetta. Tuuli oli muuttanut suuntaansa meille hieman epäedullisemmaksi. Siitä huolimatta emme enää voineet vaihtaa alkuperäistä suunnitelmaamme.

Meillä olisi vain tämä yksi mahdollisuus ennen kuin pimeys laskeutuisi.

Pääsimme eteenpäin suhteellisen nopeasti ryömimällä laaksossa lirisevän puron kivistä pohjaa pitkin. Puron solina peitti sopivasti alleen äänemme ja aikeemme.

VIIMEISET 150 metriä etenimme nelinkontin. Kiväärini roikkui remmissään, jonka oli pujottanut kaulani ympärille.

Etenimme mutaista, saniaisten ympäröimää polkua. Aurinko oli kadonnut horisonttiin jo aikaa sitten ja hämärä laskeutui nopeasti. Asetuimme pienen kukkulan laelle. 

Saksanhirvet eivät huomanneet lähestymistämme. Neljä eläintä oli laskeutunut makuulle märehtimään, kun viides vielä laidunsi itsekseen.