Jahdissa&Kalassa

Jahdissa&Kalassa vie sinut upein kuvin ja ammattikirjoittajien jutuin sinne, missä haluaisit olla - metsästämässä, kalassa, erästelemässä tai ulkoilemassa. Olemme luettavissasi missä ja milloin tahansa.

LISÄÄ JUTTUA

RULLAAMALLA

ISTUIMME junassa, joka tärisytti meitä halki Sveitsin. Määränpäänämme on pieni Schwarzenbergin kylä rajan toisella puolella Itävallassa.

Metsästäisimme vuohia, gemssejä ja vuorikauriita vuoristossa, jossa meillä on kaksi päivää aikaa näyttää todelliset kyntemme.

Isäntämme mielestä tavoitteemme on kova, mutta me olemme ikuisia optimisteja. Ja sitä paitsi, miten vaikeaa se voi oikein olla?

Kirjauduimme majapaikkaamme kello 11, vaihdoimme pikaisesti metsästystamineisiin ja kiiruhdimme takaisin vastaanottoon kysymään opastamme.

EMME ehtineet odottaa pitkään, kun oppaamme kurvasi hotellin pihaan pickupillaan. Mies hyppäsi autostaan ja kiiruhti meitä vastaan pukeutuneena tyypilliseen itävaltalaiseen metsästysasuun.

”Hei, olen oppaanne tulevina päivinä”, hän sanoi ja esitteli itsensä Edwin Düringeriksi.

Edwin on hoikka ja jäntevä varttuneempi mies. Hänen ikäänsä on vaikea arvailla ulkonäön perusteella. Miehestä näkee sen, että hän on kuin kotonaan ylhäällä vuoristossa. Vuoret ovat hänen toimistonsa.

Edwin kävi kanssamme nopeasti läpi suunnitelmansa ja me saimme vetää pitkäätikkua metsästysvuoroista. Voittaja oli tietenkin Andreas, hän saisi metsästää ensimmäisenä.

ANDREAS, minä ja Martin Kubis kiipesimme autoon, jossa Edwinin metsästyskoira Aiko jo istui odottamassa. Reittimme kulki halki uskomattoman kauniin maiseman, jossa laaksojen pikkukyliä ympäröi kohti taivasta kurottelevat lumiset vuorenhuiput.

”Lumi satoi viime yönä”, Edwin selvitti.

METSÄSTYSMAILLE oli melkein tunnin ajomatka, jonka viimeinen pätkä nousi ylös miltei pystysuoraa vuorenseinämää.

Tie kiemurteli serpentiininä pitkin rinnettä. Istuin autossa aivan tien laidassa, josta oli satojen metrien pudotus alaspäin.

Lopuksi jyrkkä nousu onneksi hellitti hieman. Ohitimme tienviereen pystytetyn kyltin, joka kertoi meidän olevan 1560 metriä merenpinnan yläpuolella.

Mutta me emme olleet päässeet perille asti.

JUTTU JATKUU SEURAAVALLA AUKEAMALLA

ISTUIMME junassa, joka tärisytti meitä halki Sveitsin. Määränpäänämme on pieni Schwarzenbergin kylä rajan toisella puolella Itävallassa.

Metsästäisimme vuohia, gemssejä ja vuorikauriita vuoristossa, jossa meillä on kaksi päivää aikaa näyttää todelliset kyntemme.

Isäntämme mielestä tavoitteemme on kova, mutta me olemme ikuisia optimisteja. Ja sitä paitsi, miten vaikeaa se voi oikein olla?

Kirjauduimme majapaikkaamme kello 11, vaihdoimme pikaisesti metsästystamineisiin ja kiiruhdimme takaisin vastaanottoon kysymään opastamme.

EMME ehtineet odottaa pitkään, kun oppaamme kurvasi hotellin pihaan pickupillaan. Mies hyppäsi autostaan ja kiiruhti meitä vastaan pukeutuneena tyypilliseen itävaltalaiseen metsästysasuun.

”Hei, olen oppaanne tulevina päivinä”, hän sanoi ja esitteli itsensä Edwin Düringeriksi.

Edwin on hoikka ja jäntevä varttuneempi mies. Hänen ikäänsä on vaikea arvailla ulkonäön perusteella. Miehestä näkee sen, että hän on kuin kotonaan ylhäällä vuoristossa. Vuoret ovat hänen toimistonsa.

Edwin kävi kanssamme nopeasti läpi suunnitelmansa ja me saimme vetää pitkäätikkua metsästysvuoroista. Voittaja oli tietenkin Andreas, hän saisi metsästää ensimmäisenä.

ANDREAS, minä ja Martin Kubis kiipesimme autoon, jossa Edwinin metsästyskoira Aiko jo istui odottamassa. Reittimme kulki halki uskomattoman kauniin maiseman, jossa laaksojen pikkukyliä ympäröi kohti taivasta kurottelevat lumiset vuorenhuiput.

”Lumi satoi viime yönä”, Edwin selvitti.

METSÄSTYSMAILLE oli melkein tunnin ajomatka, jonka viimeinen pätkä nousi ylös miltei pystysuoraa vuorenseinämää.

Tie kiemurteli serpentiininä pitkin rinnettä. Istuin autossa aivan tien laidassa, josta oli satojen metrien pudotus alaspäin.

Lopuksi jyrkkä nousu onneksi hellitti hieman. Ohitimme tienviereen pystytetyn kyltin, joka kertoi meidän olevan 1560 metriä merenpinnan yläpuolella.

Mutta me emme olleet päässeet perille asti.