Jahdissa&Kalassa

Jahdissa&Kalassa vie sinut upein kuvin ja ammattikirjoittajien jutuin sinne, missä haluaisit olla - metsästämässä, kalassa, erästelemässä tai ulkoilemassa. Olemme luettavissasi missä ja milloin tahansa.

LISÄÄ JUTTUA

RULLAAMALLA

JÄTETTYÄNI tämän vuoden kiima-ajan jahdin väliin, tulin toisiin aatoksiin ja matkustin sittenkin saksahirvijahtiin Unkarin Peterhidaan.

Ensimmäisenä aamuna lähdimme hiipimään metsään heti, kun alkoi aavistuksen sarastaa. Toivoin tietenkin näkeväni edes vilauksen saksanhirvistä.

Rauhallisesti kulkissamme näin siellä täällä pienempiä hirviryhmiä ja kuulin myös joitain hienoja kiimahuutoja, jotka saivat ihoni kananlihalle.  Mutta sopivaa saksanhirveä emme kohdanneet.

NÄIMME paljon nuoria, vahvoja ja pitkäsarvisia eläimiä, seudun viime vuosien valikoiva metsästys näkyy riistakannassa selvästi. Nuoret, vahvat eläimet on säästetty ja säästetään edelleen, kuten aiempinakin vuosina. Meille tuli selväksi, että sopiva, heikko yksilö olisi vaikea löytää.

Ensimmäisenä päivänä emme päässeet lähellekään tositoimia.

Kyseisellä alueella metsästetään vain hämärässä eikä koskaan yöllä. Se on järkevää ja turvallista, sillä valoisassa on mielekästä kytätä ja suunnitelluilla reiteillä on tietenkin helppo kulkea.

SEURAAVANA aamuna kävelimme hitaasti maissipellon reunaa pitkin. Osa sadosta oli jo korjattu, ja edellispäivänä olimme nähneet siellä paljon saksanhirvien jälkiä.

Vain hetken kävelyn jälkeen jälkeen kuulimme äänekkään loiskahduksen maissipellosta. Pysähdyimme kuuntelemaan ääntä – ja tulimme hetkessä reippaammalle tuulelle.

Mitään vettä ei kartassa näkynyt, joten pellossa täytyisi olla iso lätäkkö. Korjaamattoman maissipellon kätkössä lähdimme hiipimään varovasti ääntä kohti. Päästäksemme näkemään mikä äänen aiheutti, meidän oli edettävä todella hiljaa ja keskityttävä jokaiseen askeleeseen, jonka otimme.

Kun kuulimme röhkintää ja loisketta tajusimme, että äänen aiheuttaja oli villisika! Meidän piti edetä maissipellon kätköissä eläimestä viiden metrin päähän ennen kuin saimme sen näkyviimme. Siellä se möyri mudassa ja oletettavasti nautti joka sekunnista.

VAIKKA olin jo valmiiksi pienentänyt Bushnell-kiikäritähtäimeni suurennoksen kaksinkertaiseksi, valopisteen sytyttäminen kesti minulta ehkä sekunnin liian kauan. Kahdella loikalla emakko katosi peltoon ja meille jäi vain pettymys.

"Ehkä pellossa on enemmänkin sikoja. Odotetaan pellon reunassa hetki ja katsotaan, jos ne siirtyvät viereiseen metsään", kokenut metsästystoverini Csanad opasti minua. Häntä kannatti kuunnella, sillä hänellä on tapana olla oikeassa. Ja niin hän oli tälläkin kertaa.

Ei kulunut kuin pari minuuttia kun puolenkymmentä villisian porsasta putkahti pellosta aukealle. Etäisyys niihin oli noin 80 metriä.

JUTTU JATKUU SEURAAVALLA AUKEAMALLA

JÄTETTYÄNI tämän vuoden kiima-ajan jahdin väliin, tulin toisiin aatoksiin ja matkustin sittenkin saksahirvijahtiin Unkarin Peterhidaan.

Ensimmäisenä aamuna lähdimme hiipimään metsään heti, kun alkoi aavistuksen sarastaa. Toivoin tietenkin näkeväni edes vilauksen saksanhirvistä.

Rauhallisesti kulkissamme näin siellä täällä pienempiä hirviryhmiä ja kuulin myös joitain hienoja kiimahuutoja, jotka saivat ihoni kananlihalle.  Mutta sopivaa saksanhirveä emme kohdanneet.

NÄIMME paljon nuoria, vahvoja ja pitkäsarvisia eläimiä, seudun viime vuosien valikoiva metsästys näkyy riistakannassa selvästi. Nuoret, vahvat eläimet on säästetty ja säästetään edelleen, kuten aiempinakin vuosina. Meille tuli selväksi, että sopiva, heikko yksilö olisi vaikea löytää.

Ensimmäisenä päivänä emme päässeet lähellekään tositoimia.

Kyseisellä alueella metsästetään vain hämärässä eikä koskaan yöllä. Se on järkevää ja turvallista, sillä valoisassa on mielekästä kytätä ja suunnitelluilla reiteillä on tietenkin helppo kulkea.

SEURAAVANA aamuna kävelimme hitaasti maissipellon reunaa pitkin. Osa sadosta oli jo korjattu, ja edellispäivänä olimme nähneet siellä paljon saksanhirvien jälkiä.

Vain hetken kävelyn jälkeen jälkeen kuulimme äänekkään loiskahduksen maissipellosta. Pysähdyimme kuuntelemaan ääntä – ja tulimme hetkessä reippaammalle tuulelle.

Mitään vettä ei kartassa näkynyt, joten pellossa täytyisi olla iso lätäkkö. Korjaamattoman maissipellon kätkössä lähdimme hiipimään varovasti ääntä kohti. Päästäksemme näkemään mikä äänen aiheutti, meidän oli edettävä todella hiljaa ja keskityttävä jokaiseen askeleeseen, jonka otimme.

Kun kuulimme röhkintää ja loisketta tajusimme, että äänen aiheuttaja oli villisika! Meidän piti edetä maissipellon kätköissä eläimestä viiden metrin päähän ennen kuin saimme sen näkyviimme. Siellä se möyri mudassa ja oletettavasti nautti joka sekunnista.

VAIKKA olin jo valmiiksi pienentänyt Bushnell-kiikäritähtäimeni suurennoksen kaksinkertaiseksi, valopisteen sytyttäminen kesti minulta ehkä sekunnin liian kauan. Kahdella loikalla emakko katosi peltoon ja meille jäi vain pettymys.

"Ehkä pellossa on enemmänkin sikoja. Odotetaan pellon reunassa hetki ja katsotaan, jos ne siirtyvät viereiseen metsään", kokenut metsästystoverini Csanad opasti minua. Häntä kannatti kuunnella, sillä hänellä on tapana olla oikeassa. Ja niin hän oli tälläkin kertaa.

Ei kulunut kuin pari minuuttia kun puolenkymmentä villisian porsasta putkahti pellosta aukealle. Etäisyys niihin oli noin 80 metriä.