Jahdissa&Kalassa

Jahdissa&Kalassa vie sinut upein kuvin ja ammattikirjoittajien jutuin sinne, missä haluaisit olla - metsästämässä, kalassa, erästelemässä tai ulkoilemassa. Olemme luettavissasi missä ja milloin tahansa.

NIITÄ sojotti joen pohjan kivistä kuin rastoja jamaikalaisen päästä: kivikoppia.

Olimme noin kymmenen vuotta sitten kalalla Suomen Käsivarren Valtijoella. 

Olimme kohtuullisen aikaisessa vaiheessa kesää liikenteessä ja sekä ilma että vesi olivat vielä todella kylmiä. Hyönteiselämä näytti jo paikan päälle saavuttaessa perhokalastajan kannalta sietämättömän heikolta.

Lohduttauduin kuitenkin, että rasiat olivat täynnä streamereitä, ja taimentahan me olimme lähtökohtaisesti lähteneet kalastamaan.

JOEN yläosassa kalaa ei ollut nimeksikään. Ensimmäinen päivä taottiin lähes tyhjää. Ainoastaan yksi ihan onnettoman kokoinen rautu kävi morjestamassa ja palaamassa takaisin hyiseen kanjonijokeen. 

Jossain vaiheessa rupesin katselemaan tarkemmin joen pohjaa ja silloin havaitsin, että joen pohja oli täynnä vesiperhosen toukkia, jotka olivat kivikopissa. Näitä kookkaita koppia sojotti sitten siellä täällä kivissä kiinni.

Kivikoppia ei tietenkään ollut mukana, joten minkäs teet. Reissun puolivälin kohdilla ja jokea alemmas patikoidessa kalaakin alkoi tulla onneksi ihan perusperhoilla: taimenia, harjuksia ja rautuja.

REISSUN jälkeen päätin tehdä ison kasan kivi- ja risukoppia kylmien vesien kalastusta varten.

Kivi- ja risukopathan jäljittelevät siis vesiperhosen toukkia, jotka ovat rakentaneet itselleen suojakopan kivistä tai veden pohjasta löytyvistä ruo'oista.

Kivikoppien käyttötarve tulee vastaan lähinnä silloin, kun kaloilla ei juuri ole muuta syötävää. Ne ovat vähän niin kuin pula-aikojen kainuulaisten pettu, jota rouhittiin puusta leivän tilkkeeksi, kun viljaa ei ollut.

OLEN  kuitenkin vuosien aikana löytänyt erityisesti kylmän veden aikaan kalojen syönnöksistä kivikoppia, joten niiden tekeminen on perusteltua. Olen myös saanut joitakin kaloja erinäisissä tilanteissa juuri pohjaa pitkin uitetulla raskaalla risukopalla.

Nämä tapahtumat ovat tulleet kylmällä vedellä, jolloin mikään muu perho ei ole tuntunut toimivan millään tavalla, eivät edes ne muutamat luottoperhot, jotka ovat aina tuntuneet pomminvarmoilta. Poikkeus vahvistaa säännön, ja tässä tapauksessa se vahvistava poikkeus voisi olla juuri risukoppa.

Risukoppa on myös siinä mielessä järkevä perho, että sen materiaalina voi käyttää muusta perhonsidonnasta syntynyttä sidontajätettä: peurankarvan palasia, murjottuja häkilähöyheniä, fasaanin siikasten palasia ja niin edelleen.

Tästä syystä en ole koskaan sitonut kivikoppia. En ole jaksanut kerätä erikokoisia soranjyviä ja liimailla niitä koukulle. Olen kerännyt sidontajätettä pussiin ja kiinnittänyt ne dubbaamalla perhokoukkuun ja vahvistanut kopan tunnelman suurella määrällä sidontalakkaa.

OLEN vuosien aikana luopunut lähes kokonaan lyijyn käytöstä perhonsidonnassa. Käytän uppoavia perukkeita ja kuulia. Risukoppaan kuula ei kuitenkaan sovi ja koska se pitää saada varmasti raapimaan joen pohjakiviä, olen sen sitomisessa käyttänyt loppuun aikanaan hankittua lyijylankavalikoimaa.

Lyijylle löytyy kuitenkin nykyään korvikkeita, jos ei pidä sen käyttöä eettisenä valintana.

Nyt, syksyn keriessä vauhdilla eteenpäin ja talven pimeiden kuukausien kuikkiessa nurkan takana, kannattaa käyttää muutama minuutti tämän äärimmäisen yksinkertaisen, mutta kylmillä vesillä taatusti perustellun perhon sitomiseen.

Kivikoppien käyttötarve tulee vastaan lähinnä silloin, kun kaloilla ei juuri ole muuta syötävää."

"

LISÄÄ JUTTUA

RULLAAMALLA

NIITÄ sojotti joen pohjan kivistä kuin rastoja jamaikalaisen päästä: kivikoppia.

Olimme noin kymmenen vuotta sitten kalalla Suomen Käsivarren Valtijoella. Olimme kohtuullisen aikaisessa vaiheessa kesää liikenteessä ja sekä ilma että vesi olivat vielä todella kylmiä. Hyönteiselämä näytti jo paikan päälle saavuttaessa perhokalastajan kannalta sietämättömän heikolta.

Lohduttauduin kuitenkin, että rasiat olivat täynnä streamereitä, ja taimentahan me olimme lähtökohtaisesti lähteneet kalastamaan.

JOEN yläosassa kalaa ei ollut nimeksikään. Ensimmäinen päivä taottiin lähes tyhjää. Ainoastaan yksi ihan onnettoman kokoinen rautu kävi morjestamassa ja palaamassa takaisin hyiseen kanjonijokeen. 

Jossain vaiheessa rupesin katselemaan tarkemmin joen pohjaa ja silloin havaitsin, että joen pohja oli täynnä vesiperhosen toukkia, jotka olivat kivikopissa. Näitä kookkaita koppia sojotti sitten siellä täällä kivissä kiinni.

Kivikoppia ei tietenkään ollut mukana, joten minkäs teet. Reissun puolivälin kohdilla ja jokea alemmas patikoidessa kalaakin alkoi tulla onneksi ihan perusperhoilla: taimenia, harjuksia ja rautuja.

REISSUN jälkeen päätin tehdä ison kasan kivi- ja risukoppia kylmien vesien kalastusta varten.

Kivi- ja risukopathan jäljittelevät siis vesiperhosen toukkia, jotka ovat rakentaneet itselleen suojakopan kivistä tai veden pohjasta löytyvistä ruo'oista.

Kivikoppien käyttötarve tulee vastaan lähinnä silloin, kun kaloilla ei juuri ole muuta syötävää. Ne ovat vähän niin kuin pula-aikojen kainuulaisten pettu, jota rouhittiin puusta leivän tilkkeeksi, kun viljaa ei ollut.

OLEN  kuitenkin vuosien aikana löytänyt erityisesti kylmän veden aikaan kalojen syönnöksistä kivikoppia, joten niiden tekeminen on perusteltua. Olen myös saanut joitakin kaloja erinäisissä tilanteissa juuri pohjaa pitkin uitetulla raskaalla risukopalla.

Nämä tapahtumat ovat tulleet kylmällä vedellä, jolloin mikään muu perho ei ole tuntunut toimivan millään tavalla, eivät edes ne muutamat luottoperhot, jotka ovat aina tuntuneet pomminvarmoilta. Poikkeus vahvistaa säännön, ja tässä tapauksessa se vahvistava poikkeus voisi olla juuri risukoppa.

Risukoppa on myös siinä mielessä järkevä perho, että sen materiaalina voi käyttää muusta perhonsidonnasta syntynyttä sidontajätettä: peurankarvan palasia, murjottuja häkilähöyheniä, fasaanin siikasten palasia ja niin edelleen.

Tästä syystä en ole koskaan sitonut kivikoppia. En ole jaksanut kerätä erikokoisia soranjyviä ja liimailla niitä koukulle. Olen kerännyt sidontajätettä pussiin ja kiinnittänyt ne dubbaamalla perhokoukkuun ja vahvistanut kopan tunnelman suurella määrällä sidontalakkaa.

OLEN vuosien aikana luopunut lähes kokonaan lyijyn käytöstä perhonsidonnassa. Käytän uppoavia perukkeita ja kuulia. Risukoppaan kuula ei kuitenkaan sovi ja koska se pitää saada varmasti raapimaan joen pohjakiviä, olen sen sitomisessa käyttänyt loppuun aikanaan hankittua lyijylankavalikoimaa.

Lyijylle löytyy kuitenkin nykyään korvikkeita, jos ei pidä sen käyttöä eettisenä valintana.

Nyt, syksyn keriessä vauhdilla eteenpäin ja talven pimeiden kuukausien kuikkiessa nurkan takana, kannattaa käyttää muutama minuutti tämän äärimmäisen yksinkertaisen, mutta kylmillä vesillä taatusti perustellun perhon sitomiseen.

JUTTU JATKUU SEURAAVALLA AUKEAMALLA