Jahdissa&Kalassa

Jahdissa&Kalassa vie sinut upein kuvin ja ammattikirjoittajien jutuin sinne, missä haluaisit olla - metsästämässä, kalassa, erästelemässä tai ulkoilemassa. Olemme luettavissasi missä ja milloin tahansa.

KUN aurinko painui mailleen, musta pilvi lipui kuin varkain päällemme. Koska lintujakaan ei näkynyt eikä kuulunut, oli aika kerätä kuvat ja lähteä takaisin mökille. Pilvikin pudotteli ensimmäiset pisaransa Kortteisen pintaan. Ilkka ja Taina myhäilivät, saaliitta jääminen ei haitannut heitä vähääkään.

Ja näytti että Armikin hymyili, vaikkei se tällä kertaa päässytkään lempitöihinsä.

”Olisi varmaan pitänyt säästää se eilinen lintu ja esitellä sitä rekvisiittana tässä jutussa”, Ilkka virnisti.

Ei olisi, ei tässä mitään rekvisiittaa tai lavasteita tarvittu. Ei jutussa haittaa mitään, vaikka saalista ei joka kerta näkyisikään. Eihän sitä läheskään aina tulekaan. Metsästys on tällaista, ja näin on hyvä.

Ja Tainan ja Ilkan jahdit jatkuisivat vielä. Kyllä sieltä saaliistakin vielä tulisi. ”Lomamme jatkuvat vielä pitkään. Aamulla voimme vaikka tulla katsomaan pomppuja kaislikosta. Loppuviikosta lähdemme sitten etelään hanhijahtiin.”

KOKO maiseman valaisevat salamat välähtelivät joka suunnassa, kun ajoimme Kortteisen selällä kohti mökin valoja. Oli jotenkin epätodellista ja aavemaista, kun niistä ei kuulunut minkäänlaista ääntä.

Mieleen hiipi epämiellyttävä tietoisuus siitä, että aukiolla salama lyö sen korkeimpaan kohtaan. Ja että me olimme nyt valtavan aukion eli järvenselän korkein kohta. Mutta ei se tietenkään meihin lyönyt. Jos olisi lyönyt, tätä juttua ei varmaan olisikaan.

Kun veneet olivat tukevasti rannalla ja varusteet varastossa kuivumassa, Taina ja Ilkka istuivat tyytyväisinä mökin kuistin tuoleissa. Kuistin katos torjui ropisevan sateen ja siinä oli takuulla hyvin mukava istuskella jahdin päätteeksi. He katselivat pimeälle järvelle eikä heillä ollut mihinkään kiire.

Oli hyvin mukava, rattoisa jahti-ilta, kiitos.

LISÄÄ JUTTUA

RULLAAMALLA

KUN aurinko painui mailleen, musta pilvi lipui kuin varkain päällemme. Koska lintujakaan ei näkynyt eikä kuulunut, oli aika kerätä kuvat ja lähteä takaisin mökille. Pilvikin pudotteli ensimmäiset pisaransa Kortteisen pintaan. Ilkka ja Taina myhäilivät, saaliitta jääminen ei haitannut heitä vähääkään.

Ja näytti että Armikin hymyili, vaikkei se tällä kertaa päässytkään lempitöihinsä.

”Olisi varmaan pitänyt säästää se eilinen lintu ja esitellä sitä rekvisiittana tässä jutussa”, Ilkka virnisti.

Ei olisi, ei tässä mitään rekvisiittaa tai lavasteita tarvittu. Ei jutussa haittaa mitään, vaikka saalista ei joka kerta näkyisikään. Eihän sitä läheskään aina tulekaan. Metsästys on tällaista, ja näin on hyvä.

Ja Tainan ja Ilkan jahdit jatkuisivat vielä. Kyllä sieltä saaliistakin vielä tulisi. ”Lomamme jatkuvat vielä pitkään. Aamulla voimme vaikka tulla katsomaan pomppuja kaislikosta. Loppuviikosta lähdemme sitten etelään hanhijahtiin.”

KOKO maiseman valaisevat salamat välähtelivät joka suunnassa, kun ajoimme Kortteisen selällä kohti mökin valoja. Oli jotenkin epätodellista ja aavemaista, kun niistä ei kuulunut minkäänlaista ääntä.

Mieleen hiipi epämiellyttävä tietoisuus siitä, että aukiolla salama lyö sen korkeimpaan kohtaan. Ja että me olimme nyt valtavan aukion eli järvenselän korkein kohta. Mutta ei se tietenkään meihin lyönyt. Jos olisi lyönyt, tätä juttua ei varmaan olisikaan.

Kun veneet olivat tukevasti rannalla ja varusteet varastossa kuivumassa, Taina ja Ilkka istuivat tyytyväisinä mökin kuistin tuoleissa. Kuistin katos torjui ropisevan sateen ja siinä oli takuulla hyvin mukava istuskella jahdin päätteeksi. He katselivat pimeälle järvelle eikä heillä ollut mihinkään kiire.

Oli hyvin mukava, rattoisa jahti-ilta, kiitos.