Jahdissa&Kalassa

Jahdissa&Kalassa vie sinut upein kuvin ja ammattikirjoittajien jutuin sinne, missä haluaisit olla - metsästämässä, kalassa, erästelemässä tai ulkoilemassa. Olemme luettavissasi missä ja milloin tahansa.

VIIMEISET sinisen ja keltaisen vyöhykkeen lupani tuottivat ainoastaan muutamia tärppejä. Se ei haitannut minua lainkaan, vaikka yritin toki voimiani säästämättä lohestaa loppuun saakka. Olin jo kolmannen kalani jälkeen alitajuisesti ounastellut, että joki on antanut minulle sen, minkä tällä kertaa ansaitsin.

Viimeisen illan viimeiseksi aikomiani heittoja oli monta, kuten aina. Vihoviimeisen jälkeen pakkasin varusteeni reppuun ja tunsin tuttua, kiitollista haikeutta.

Oli jälleen aika kohottaa lippis päästä ja mutista arktiseen tuuleen kiitos ja näkemiin. Aurinko laski Telegrafkulpilla tunturin taa, kun nostin repun selkääni. Joki kohisi ilmekään värähtämättä kohti Jäämerta, kun kapusin apeana jokitörmää ylös autolle.

Mietin, että luultavasti Reppari ei minua seuraavan vuoden aikana kaipaa, vaikka minä sitä kaipaankin. Tai mistäpä sen tietää: ehkä se jo 16 vuoden jälkeen tuntee minut - ja pikkuriikkisen kaipaakin.

LISÄÄ JUTTUA

RULLAAMALLA

Oli taas elokuun ensimmäinen viikko, odotettu ja toivottu perhokalastuskauden kohokohta. Edessä oli lohenpyyntireissu Norjan Repparfjordelvalle. Olemme käyneet joella elokuun ensimmäisellä viikolla jo 14 vuotena peräjälkeen, eikä yksikään reissu ole ollut samanlainen.

Erilaista oli luvassa nytkin, sillä tiesimme, että Pohjois-Norjassakin oli ollut pitkään todella lämmintä. Se oli oikein huono homma, emmekä siksi odottaneet suuria saaliita. Happea haukkova lohi ei liiku eikä käy pyydyksiin pitkillä helteillä missään – ei Repparillakaan.

Karu, pieni Repparfjordelva-joki virtaa melkein maailman katolla, Finnmarkissa Altan ja Hammerfestin puolessa välissä. Se saa vetensä seudun valtavilta tuntureilta, joilla oli edellisvuonna samaan aikaan paljon lunta. Tänä vuonna lunta ei näkynyt missään.

Repparfjordelva tunnetaan pienen ja keskisuuren lohen perhokalastusjokena. Yli kymmenen kilon kalat ovat varsin siellä varsin harvinaista herkkua, ja kaikkina näinä vuosina olemme saaneet vain yhden yli kympin kalan. Se tapahtui viime vuonna. 

VAIKKA olimme todella pohjoisessa, vastenmielinen, pakahduttava helle tunkeutui autoon, kun avasimme oven joen ylittävän sillan pielessä joen yläjuoksulla.

Tapanamme on ollut pistäytyä ensitöiksemme Telegraf-nimisella poolilla tervehtimässä jokea. Tallustelimme jälleen jokirantaan ja lorautimme puolihartaina virtaan symbolisen tilkan juomaa, jota elämän vedeksikin kutsutaan.

Pyysimme meille tutuksi ja tärkeäksi tulleelta joelta, että se antaisi meille saaliin, jonka sen mielestä ansaitsemme. Joskus olemme pyytäneet enemmänkin, mutta olemme oppineet läksymme. Joki antaa sen, minkä antaa ja siihen on tyytyminen.

Koskaan emme kuitenkaan ole Repparille täysin tyhjää reissua tehneet. Anteliaina kesinä olemme käyttäneet ylhäällä kolmisenkymmentä kalaa, niukimpina olemme saaneet tyytyä vain muutamaan.


VIIMEISET sinisen ja keltaisen vyöhykkeen lupani tuottivat ainoastaan muutamia tärppejä. Se ei haitannut minua lainkaan, vaikka yritin toki voimiani säästämättä lohestaa loppuun saakka. Olin jo kolmannen kalani jälkeen alitajuisesti ounastellut, että joki on antanut minulle sen, minkä tällä kertaa ansaitsin.

Viimeisen illan viimeiseksi aikomiani heittoja oli monta, kuten aina. Vihoviimeisen jälkeen pakkasin varusteeni reppuun ja tunsin tuttua, kiitollista haikeutta.

Oli jälleen aika kohottaa lippis päästä ja mutista arktiseen tuuleen kiitos ja näkemiin. Aurinko laski Telegrafkulpilla tunturin taa, kun nostin repun selkääni. Joki kohisi ilmekään värähtämättä kohti Jäämerta, kun kapusin apeana jokitörmää ylös autolle.

Mietin, että luultavasti Reppari ei minua seuraavan vuoden aikana kaipaa, vaikka minä sitä kaipaankin. Tai mistäpä sen tietää: ehkä se jo 16 vuoden jälkeen tuntee minut - ja pikkuriikkisen kaipaakin.