Jahdissa&Kalassa

Jahdissa&Kalassa vie sinut upein kuvin ja ammattikirjoittajien jutuin sinne, missä haluaisit olla - metsästämässä, kalassa, erästelemässä tai ulkoilemassa. Olemme luettavissasi missä ja milloin tahansa.

LISÄÄNTYMISEN onnistumisen kannalta taimenten kutusoraikon olisikin parempi sijaita lähellä rantaa ja suhteellisen matalassa, mutta ei kuitenkaan niin matalassa, että ne talvella kuivuvat ja jäätyvät.

Kettusen mukaan onnistunut kunnostus tehdään siten, että sillä lisätään virtaveden syvyys- ja leveysvaihtelua, jolloin rantaviiva elää veden määrän mukaan. Hyvän kunnostuksen jälkeen virtaveden leikkausprofiili muistuttaa V-kirjainta, siinä on useita suhteellisen pieniä kutusoraikkoalueita ja sen lisäksi riittävästi suoja-alueita taimenille riittävän lähellä kutusoraikkoja.

SUOMESSA oli Kettusen mukaan pitkään vallalla asenne, jonka mukaan vain virtavesien pääuomia kannatti kunnostaa. Esimerkiksi Ruotsissa huomattiin hänen mukaansa jo paljon aikaisemmin, että taimenen elinolosuhteiden parantamisen suurin potentiaali löytyy nimen omaan sivupuroista.

Nyt asenne on alkanut muuttua Suomessakin ja purojen kunnostuksiin on alettu kiinnittää huomiota, osin myös onnistuneiden purokunnostusten seurauksena.

Kunnollisten kutu- tai suojapaikkojen puute ei ole ainoa tekijä, joka rajoittaa taimenen selviämistä.

KUN pienpoikaset lähtevät mätivaiheen jälkeen soraikosta liikkeelle, ne ovat vain noin 20-25 millimetrin mittaisia.

Ensimmäiset kaksi viikkoa ovat poikasen kannalta kriittisiä. Vainikan mukaan taimenen poikasten kannalta merkittävimmät uhat ovat kahlaaminen ja predaatio eli petokalan saaliiksi joutuminen.

"Soraikoilla kahlaamista kannattaa varoa aina juhannukseen asti", hän suosittelee.

Vainikan mukaan myös veden äkilliset happamuuspiikit ja hellejaksot voivat vaarantaa taimenenpoikaset. Vainikan mukaan myös joen pohjan olosuhteet vaikuttavat. Mikäli joen pohjassa on eloperäistä mutaa, se voi pakottaa poikaset liian aikaisin pois suojapaikoistaan, jolloin ne ovat alttiita vaaroille. Petokaloista erityisesti lämpimien vesien houkuttelema ahven on iso uhka pienille taimenenpoikasille.

LISÄÄ JUTTUA

RULLAAMALLA

Oli taas elokuun ensimmäinen viikko, odotettu ja toivottu perhokalastuskauden kohokohta. Edessä oli lohenpyyntireissu Norjan Repparfjordelvalle. Olemme käyneet joella elokuun ensimmäisellä viikolla jo 14 vuotena peräjälkeen, eikä yksikään reissu ole ollut samanlainen.

Erilaista oli luvassa nytkin, sillä tiesimme, että Pohjois-Norjassakin oli ollut pitkään todella lämmintä. Se oli oikein huono homma, emmekä siksi odottaneet suuria saaliita. Happea haukkova lohi ei liiku eikä käy pyydyksiin pitkillä helteillä missään – ei Repparillakaan.

Karu, pieni Repparfjordelva-joki virtaa melkein maailman katolla, Finnmarkissa Altan ja Hammerfestin puolessa välissä. Se saa vetensä seudun valtavilta tuntureilta, joilla oli edellisvuonna samaan aikaan paljon lunta. Tänä vuonna lunta ei näkynyt missään.

Repparfjordelva tunnetaan pienen ja keskisuuren lohen perhokalastusjokena. Yli kymmenen kilon kalat ovat varsin siellä varsin harvinaista herkkua, ja kaikkina näinä vuosina olemme saaneet vain yhden yli kympin kalan. Se tapahtui viime vuonna. 

VAIKKA olimme todella pohjoisessa, vastenmielinen, pakahduttava helle tunkeutui autoon, kun avasimme oven joen ylittävän sillan pielessä joen yläjuoksulla.

Tapanamme on ollut pistäytyä ensitöiksemme Telegraf-nimisella poolilla tervehtimässä jokea. Tallustelimme jälleen jokirantaan ja lorautimme puolihartaina virtaan symbolisen tilkan juomaa, jota elämän vedeksikin kutsutaan.

Pyysimme meille tutuksi ja tärkeäksi tulleelta joelta, että se antaisi meille saaliin, jonka sen mielestä ansaitsemme. Joskus olemme pyytäneet enemmänkin, mutta olemme oppineet läksymme. Joki antaa sen, minkä antaa ja siihen on tyytyminen.

Koskaan emme kuitenkaan ole Repparille täysin tyhjää reissua tehneet. Anteliaina kesinä olemme käyttäneet ylhäällä kolmisenkymmentä kalaa, niukimpina olemme saaneet tyytyä vain muutamaan.


LISÄÄNTYMISEN onnistumisen kannalta taimenten kutusoraikon olisikin parempi sijaita lähellä rantaa ja suhteellisen matalassa, mutta ei kuitenkaan niin matalassa, että ne talvella kuivuvat ja jäätyvät.

Kettusen mukaan onnistunut kunnostus tehdään siten, että sillä lisätään virtaveden syvyys- ja leveysvaihtelua, jolloin rantaviiva elää veden määrän mukaan. Hyvän kunnostuksen jälkeen virtaveden leikkausprofiili muistuttaa V-kirjainta, siinä on useita suhteellisen pieniä kutusoraikkoalueita ja sen lisäksi riittävästi suoja-alueita taimenille riittävän lähellä kutusoraikkoja.

SUOMESSA oli Kettusen mukaan pitkään vallalla asenne, jonka mukaan vain virtavesien pääuomia kannatti kunnostaa. Esimerkiksi Ruotsissa huomattiin hänen mukaansa jo paljon aikaisemmin, että taimenen elinolosuhteiden parantamisen suurin potentiaali löytyy nimen omaan sivupuroista.

Nyt asenne on alkanut muuttua Suomessakin ja purojen kunnostuksiin on alettu kiinnittää huomiota, osin myös onnistuneiden purokunnostusten seurauksena.

Kunnollisten kutu- tai suojapaikkojen puute ei ole ainoa tekijä, joka rajoittaa taimenen selviämistä.

KUN pienpoikaset lähtevät mätivaiheen jälkeen soraikosta liikkeelle, ne ovat vain noin 20-25 millimetrin mittaisia.

Ensimmäiset kaksi viikkoa ovat poikasen kannalta kriittisiä. Vainikan mukaan taimenen poikasten kannalta merkittävimmät uhat ovat kahlaaminen ja predaatio eli petokalan saaliiksi joutuminen.

"Soraikoilla kahlaamista kannattaa varoa aina juhannukseen asti", hän suosittelee.

Vainikan mukaan myös veden äkilliset happamuuspiikit ja hellejaksot voivat vaarantaa taimenenpoikaset. Vainikan mukaan myös joen pohjan olosuhteet vaikuttavat. Mikäli joen pohjassa on eloperäistä mutaa, se voi pakottaa poikaset liian aikaisin pois suojapaikoistaan, jolloin ne ovat alttiita vaaroille. Petokaloista erityisesti lämpimien vesien houkuttelema ahven on iso uhka pienille taimenenpoikasille.