Jahdissa&Kalassa

Jahdissa&Kalassa vie sinut upein kuvin ja ammattikirjoittajien jutuin sinne, missä haluaisit olla - metsästämässä, kalassa, erästelemässä tai ulkoilemassa. Olemme luettavissasi missä ja milloin tahansa.

HUHTIKUUSSA kevät eteni loppuaan kohden niin, että se melkein yllätti aikuisen minäni ja onkipojan.

Kävi näet niin, että pääsiäisenä suunnitelmissa oli kevään viimeinen pilkkiretki. Mutta koska edellispäivänä paikallinen palo- ja pelastuslaitos joutui pelastamaan yhteensä yhdeksän paikallista talvionkijaa pilkkivesiltä, päätin luopua suunnitelmasta.

Mitäs nyt? Käsillä oli pääsiäisen ajan vapaapäiväkin. Aurinkokin paistoi ja pihalla oli 10 astetta lämmintä.

OIVALLUS tuli aivan puskista: tuossahan maanmainio joki virtaa keskellä kaupunkia ja sen ranta on lumesta ja jäästä vapaa. Ja olihan somessa jo iloittu, että joesta oli tavattu soutamalla joku taimenkin.

Onkipoika riemastui. ”Luvat netistä ja vermeitä kasaamaan!”

Pengoin hermostuksissani kalastusvälineitteni sekasortoa ja siltähän ne löytyivät: viimeiseksi jääneen heittoreissun tarpeet hyvässä järjestyksessä, vihreään vyölaukkuun pakattuna.

En juossut autolta rantaan, sillä aikamies voitti.

Rannassa näin taas auringossa kimaltavaa, kovaa ja korkealta virtaavaa vettä. Sen pinnan alle kuvittelin uimaan kuvankauniita meritaimenia, ja luurissa hehkuivat uunituoreet, asianmukaiset luvat….

Lopulta olin siellä missä halusin olla: luottovapa kädessä ja kengät tukevasti rantaveden sorassa. Taas.

CND-VAPANI on nähnyt jo monta kesää ja paljon virtaavaa vettä – muutaman lohenkin. Se ole enää lähellekään modernein, kevein, voimakkain eikä kallein vapa. Se on silmiinpistävän rumakin - ollut alusta saakka.

Mutta se on ollut käsissäni varmaan satoja tunteja. Kuvittelen tietäväni sen kyvyt: mistä se suoriutuu upeasti - ja mikä on sille liikaa. Siitä on tullut luottotyökaluni, johon olen kovin kiintynyt ja jota kunnioitan ja varjelen.

Olinko siis yllättynyt, kun se - kuin riemastuneena sekin - linkosi siiman virtaan niin kuin talvea ei olisi ollutkaan? En ehkä yllättynyt, mutta iloinen olin, sillä ensiheitot olisivat voineet aivan hyvin takellellakin. Niin on usein käynytkin.

Aikoja sitten tehty päätökseni vahvistui entisestään: tästä vavasta en luovu koskaan. Enkä tästä harrastuksesta, josta on jo vuosia sitten tullut tärkein ikinä.

ILMAN sitä toksista maskuliinisuusvaivaa tuttu tippa olisi varmaan siinä rannassa taas tunkenut silmäkulmaani, mutta aivan päinvastaisesta syystä kuin syksyllä.

Ai niin: Ei todellakaan tullut kaloja, ei edes näkynyt ainoatakaan. Eikä se ei haitannut yhtään.

Niin tulee käymään edessä olevan kesän aikana vielä monta kertaa. Ja toivon mukaan seuraavinakin kesinä. Eikä sekään haittaa yhtään.

LISÄÄ JUTTUA

RULLAAMALLA

HUHTIKUUSSA kevät eteni loppuaan kohden niin, että se melkein yllätti aikuisen minäni ja onkipojan.

Kävi näet niin, että pääsiäisenä suunnitelmissa oli kevään viimeinen pilkkiretki. Mutta koska edellispäivänä paikallinen palo- ja pelastuslaitos joutui pelastamaan yhteensä yhdeksän paikallista talvionkijaa pilkkivesiltä, päätin luopua suunnitelmasta.

Mitäs nyt? Käsillä oli pääsiäisen ajan vapaapäiväkin. Aurinkokin paistoi ja pihalla oli 10 astetta lämmintä.

OIVALLUS tuli aivan puskista: tuossahan maanmainio joki virtaa keskellä kaupunkia ja sen ranta on lumesta ja jäästä vapaa. Ja olihan somessa jo iloittu, että joesta oli tavattu soutamalla joku taimenkin.

Onkipoika riemastui. ”Luvat netistä ja vermeitä kasaamaan!”

Pengoin hermostuksissani kalastusvälineitteni sekasortoa ja siltähän ne löytyivät: viimeiseksi jääneen heittoreissun tarpeet hyvässä järjestyksessä, vihreään vyölaukkuun pakattuna.

En juossut autolta rantaan, sillä aikamies voitti.

Rannassa näin taas auringossa kimaltavaa, kovaa ja korkealta virtaavaa vettä. Sen pinnan alle kuvittelin uimaan kuvankauniita meritaimenia, ja luurissa hehkuivat uunituoreet, asianmukaiset luvat….

Lopulta olin siellä missä halusin olla: luottovapa kädessä ja kengät tukevasti rantaveden sorassa. Taas.

CND-vapani on nähnyt jo monta kesää ja paljon virtaavaa vettä – muutaman lohenkin. Se ole enää lähellekään modernein, kevein, voimakkain eikä kallein vapa. Se on silmiinpistävän rumakin - ollut alusta saakka.

Mutta se on ollut käsissäni varmaan satoja tunteja. Kuvittelen tietäväni sen kyvyt: mistä se suoriutuu upeasti - ja mikä on sille liikaa. Siitä on tullut luottotyökaluni, johon olen kovin kiintynyt ja jota kunnioitan ja varjelen.

Olinko siis yllättynyt, kun se - kuin riemastuneena sekin - linkosi siiman virtaan niin kuin talvea ei olisi ollutkaan? En ehkä yllättynyt, mutta iloinen olin, sillä ensiheitot olisivat voineet aivan hyvin takellellakin. Niin on usein käynytkin.

Aikoja sitten tehty päätökseni vahvistui entisestään: tästä vavasta en luovu koskaan. Enkä tästä harrastuksesta, josta on jo vuosia sitten tullut tärkein ikinä.

Ilman sitä toksista maskuliinisuusvaivaa tuttu tippa olisi varmaan siinä rannassa taas tunkenut silmäkulmaani, mutta aivan päinvastaisesta syystä kuin syksyllä.

Ai niin: Ei todellakaan tullut kaloja, ei edes näkynyt ainoatakaan. Eikä se ei haitannut yhtään.

Niin tulee käymään edessä olevan kesän aikana vielä monta kertaa. Ja toivon mukaan seuraavinakin kesinä. Eikä sekään haittaa yhtään.