Jahdissa&Kalassa

Jahdissa&Kalassa vie sinut upein kuvin ja ammattikirjoittajien jutuin sinne, missä haluaisit olla - metsästämässä, kalassa, erästelemässä tai ulkoilemassa. Olemme luettavissasi missä ja milloin tahansa.

SYKSYN viimeiset heittoni olivat haikeita, luovuttaneita ja laiskan tahdottomia. Vapojen, siimojen ja kelojen tunkeminen talviteloille olisi varmaan pusertanut tipan silmäkulmaan, jos en kärsisi muodikkaasta toksisesta maskuliinisuudesta, joka estää miesten näkyvät tunteenpurkaukset.

”Puoli vuotta, se kuluu nopeasti. Kuten muinakin vuosina, kevätaurinko paistaa taas pikemmin kuin uskotkaan. Tuskin välineet ehtivät kuivua tässä välissä. Onhan näitä talvia nähty.”

Siinä aikuinen mieleni järkeili rauhallisesti pääni sisällä, kun syyssade valui noroina pitkin harmaita parvekelaseja.

”Älä puhu paskaa. Mieti vähän, 6 kuukautta”, kuittasi saman pään sisällä asustava malttamaton onkipoika, kovalla ja korkealla äänellä.

SIINÄ sitten kärvistelin, samassa paketissa aikamies ja onkipoika. Ensin satoi vettä, sitten lunta. Päivät lyhenivät, kunnes niitä ei tuntunut olevan enää ollenkaan. Aamut kääntyivät suoraan illaksi. Siinä samalla virtaavatkin vedet jäätyivät.

Välineiden, edelliskesän uusien ja vuosia vanhojen, huoltaminenkin jäi. Aikuinen minäni sentään avasi vapaputket, jotta niissä ilma kiertäisi eikä home pesiytyisi kahvoihin. Onkipoikaa ei kiinnostanut, eihän sitä tiedä elääkökään sitä enää, kun vedet taas joskus aukeavat.

Jouluun asti kieltäydyin ajattelemasta koko ”sitä yhtä” asiaa.

Mutta kun aurinko alkoi taas vuoden vaihteen jälkeen kohota taivaanrannasta, katseenikin kohosi ja suuntautui nurkassa unohdettuina seisoviin vapoihin. ”Ehkäpä tämä vielä tästä”, mietti onkipoikakin.

Tammikuussa kahlasin hangessa ottamaan kuvia tutuista jokipätkistä. Auringon kultaamista virtapaikoista ammensin virtaa synkistyneeseen mieleeni.

HELMIKUUSSA pyyhin vapaputkista pölyt, silmäilin vähän jo vähän Ikean kassiin sullottuja kelakoteloitakin. Kolusin kameran kanssa lisää jokirantoja. Aikuinen mieleni iloitsi vilpittömästi ensimmäisistä kevään merkeistä ja onkipoikakin piristyi, vaikka sitä ei mitkään typerät kevään merkit kiinnostakaan, koska ”on kylmä, kalastus on tukevasti kielletty ja joet jäässä”.

Maalikuuhun toi lohtua pilkkiminen, joka on parasta mahdollista korvaushoitoa. Aikuinen minäni lähtee pilkille ikään kuin onkipojalle kaveriksi. Uusi Lowrancen pilkkikaiku on kyllä verraton kaveri meille molemmille. Ilman sitä aikuinen osani ei edes lähtisi jäälle, onkipoika on puolestaan laitteesta aivan innoissaan.

Tammikuussa kahlasin hangessa ottamaan kuvia tutuista jokipätkistä."

"

LISÄÄ JUTTUA

RULLAAMALLA

SYKSYN viimeiset heittoni olivat haikeita, luovuttaneita ja laiskan tahdottomia. Vapojen, siimojen ja kelojen tunkeminen talviteloille olisi varmaan pusertanut tipan silmäkulmaan, jos en kärsisi muodikkaasta toksisesta maskuliinisuudesta, joka estää miesten näkyvät tunteenpurkaukset.

”Puoli vuotta, se kuluu nopeasti. Kuten muinakin vuosina, kevätaurinko paistaa taas pikemmin kuin uskotkaan. Tuskin välineet ehtivät kuivua tässä välissä. Onhan näitä talvia nähty.”

Siinä aikuinen mieleni järkeili rauhallisesti pääni sisällä, kun syyssade valui noroina pitkin harmaita parvekelaseja.

”Älä puhu paskaa. Mieti vähän, 6 kuukautta”, kuittasi saman pään sisällä asustava malttamaton onkipoika, kovalla ja korkealla äänellä.

SIINÄ sitten kärvistelin, samassa paketissa aikamies ja onkipoika. Ensin satoi vettä, sitten lunta. Päivät lyhenivät, kunnes niitä ei tuntunut olevan enää ollenkaan. Aamut kääntyivät suoraan illaksi. Siinä samalla virtaavatkin vedet jäätyivät.

Välineiden, edelliskesän uusien ja vuosia vanhojen, huoltaminenkin jäi. Aikuinen minäni sentään avasi vapaputket, jotta niissä ilma kiertäisi eikä home pesiytyisi kahvoihin. Onkipoikaa ei kiinnostanut, eihän sitä tiedä elääkökään sitä enää, kun vedet taas joskus aukeavat.

Jouluun asti kieltäydyin ajattelemasta koko ”sitä yhtä” asiaa.

Mutta kun aurinko alkoi taas vuoden vaihteen jälkeen kohota taivaanrannasta, katseenikin kohosi ja suuntautui nurkassa unohdettuina seisoviin vapoihin. ”Ehkäpä tämä vielä tästä”, mietti onkipoikakin.

Tammikuussa kahlasin hangessa ottamaan kuvia tutuista jokipätkistä. Auringon kultaamista virtapaikoista ammensin virtaa synkistyneeseen mieleeni.

HELMIKUUSSA pyyhin vapaputkista pölyt, silmäilin vähän jo vähän Ikean kassiin sullottuja kelakoteloitakin. Kolusin kameran kanssa lisää jokirantoja. Aikuinen mieleni iloitsi vilpittömästi ensimmäisistä kevään merkeistä ja onkipoikakin piristyi, vaikka sitä ei mitkään typerät kevään merkit kiinnostakaan, koska ”on kylmä, kalastus on tukevasti kielletty ja joet jäässä”.

Maalikuuhun toi lohtua pilkkiminen, joka on parasta mahdollista korvaushoitoa. Aikuinen minäni lähtee pilkille ikään kuin onkipojalle kaveriksi. Uusi Lowrancen pilkkikaiku on kyllä verraton kaveri meille molemmille. Ilman sitä aikuinen osani ei edes lähtisi jäälle, onkipoika on puolestaan laitteesta aivan innoissaan.

JUTTU JATKUU SEURAAVALLA SVULLA