Jahdissa&Kalassa

Jahdissa&Kalassa vie sinut upein kuvin ja ammattikirjoittajien jutuin sinne, missä haluaisit olla - metsästämässä, kalassa, erästelemässä tai ulkoilemassa. Olemme luettavissasi missä ja milloin tahansa.

Lankalauantaina lähdimme Inarin puolelle pilkkimään. Kauaa ei tarvinnut istuskella kun nyki. Pienet ahvenet olivat syönnillä. Ensimmäistä kertaa jäällä näkyi muitakin pilkkijöitä, siihen asti olimme saaneet olla omassa rauhassa.

Laitoimme ruokaa joka päivä kodassa. Sisällä kokkaaminen ei näissä puitteissa innostanut, sillä tulilla istumisessa on oma viehätyksensä ja nuotiolla kaikki maistuu paremmalle. 

Sunnuntaina ajoimme Sevettijärven suunnalle, josta matkaa jatkettiin moottorikelkalla Inarinjärvelle. Paikka on aivan unelma erämaan rauhaa hakevalle. Harjus kävi vierustoverin pilkkiin, mutta omani ei niille kelvannut. Vesi oli niin puhdasta, että pilkkiessä voi katsella järven pohjaa. Aika kului jälleen aivan huomaamatta.

Inarijärvellä ei ollut ruuhkaa.

Maanantaina oli aika palata kotiin. Auton mittariin kertyi 1600 kilometriä, mutta reissu oli sen väärti.

Oli taas elokuun ensimmäinen viikko, odotettu ja toivottu perhokalastuskauden kohokohta. Edessä oli lohenpyyntireissu Norjan Repparfjordelvalle. Olemme käyneet joella elokuun ensimmäisellä viikolla jo 14 vuotena peräjälkeen, eikä yksikään reissu ole ollut samanlainen.

Erilaista oli luvassa nytkin, sillä tiesimme, että Pohjois-Norjassakin oli ollut pitkään todella lämmintä. Se oli oikein huono homma, emmekä siksi odottaneet suuria saaliita. Happea haukkova lohi ei liiku eikä käy pyydyksiin pitkillä helteillä missään – ei Repparillakaan.

Karu, pieni Repparfjordelva-joki virtaa melkein maailman katolla, Finnmarkissa Altan ja Hammerfestin puolessa välissä. Se saa vetensä seudun valtavilta tuntureilta, joilla oli edellisvuonna samaan aikaan paljon lunta. Tänä vuonna lunta ei näkynyt missään.

Repparfjordelva tunnetaan pienen ja keskisuuren lohen perhokalastusjokena. Yli kymmenen kilon kalat ovat varsin siellä varsin harvinaista herkkua, ja kaikkina näinä vuosina olemme saaneet vain yhden yli kympin kalan. Se tapahtui viime vuonna. 

VAIKKA olimme todella pohjoisessa, vastenmielinen, pakahduttava helle tunkeutui autoon, kun avasimme oven joen ylittävän sillan pielessä joen yläjuoksulla.

Tapanamme on ollut pistäytyä ensitöiksemme Telegraf-nimisella poolilla tervehtimässä jokea. Tallustelimme jälleen jokirantaan ja lorautimme puolihartaina virtaan symbolisen tilkan juomaa, jota elämän vedeksikin kutsutaan.

Pyysimme meille tutuksi ja tärkeäksi tulleelta joelta, että se antaisi meille saaliin, jonka sen mielestä ansaitsemme. Joskus olemme pyytäneet enemmänkin, mutta olemme oppineet läksymme. Joki antaa sen, minkä antaa ja siihen on tyytyminen.

Koskaan emme kuitenkaan ole Repparille täysin tyhjää reissua tehneet. Anteliaina kesinä olemme käyttäneet ylhäällä kolmisenkymmentä kalaa, niukimpina olemme saaneet tyytyä vain muutamaan.


Lankalauantaina lähdimme Inarin puolelle pilkkimään. Kauaa ei tarvinnut istuskella kun nyki. Pienet ahvenet olivat syönnillä. Ensimmäistä kertaa jäällä näkyi muitakin pilkkiöitä, siihen asti olimme saaneet olla omassa rauhassa.

Laitoimme ruokaa joka päivä kodassa. Sisällä kokkaaminen ei näissä puitteissa innostanut, sillä tulilla istumisessa on oma viehätyksensä ja nuotiolla kaikki maistuu paremmalle.

Sunnuntaina ajoimme Sevettijärven suunnalle, josta matkaa jatkettiin moottorikelkalla Inarinjärvelle. Paikka on aivan unelma erämaan rauhaa hakevalle. Harjus kävi vierustoverin pilkkiin, mutta omani ei niille kelvannut. Vesi oli niin puhdasta, että pilkkiessä voi katsella järven pohjaa. Aika kului jälleen aivan huomaamatta.

Inarijärvellä ei ollut ruuhkaa.

Maanantaina oli aika palata kotiin. Auton mittariin kertyi 1600 kilometriä, mutta reissu oli sen väärti.