Jahdissa&Kalassa

Jahdissa&Kalassa vie sinut upein kuvin ja ammattikirjoittajien jutuin sinne, missä haluaisit olla - metsästämässä, kalassa, erästelemässä tai ulkoilemassa. Olemme luettavissasi missä ja milloin tahansa.

LOUNAAN jälkeen jahtia jatkettiin. Iltapäivän ajot jatkuivat aamupäivän sotilaallisella järjestelmällisyydellä. Radiosta saattoi seurata, kuinka iltapäivän ensimmäisestä ensimmäisestä saatiin saalista tasaiseen tahtiin.

Laskimme, että rusakoita oli nyt koossa viisi ja kauriita – hiukan yllättäenkin – kolme. Valitettavasti emme päässeet näkemään muita kaatoja oman rusakkomme lisäksi.

Päivän viimeinen ajo oli tyhjä ja kun alkoi hämärtää, oli hyvä aika lopettaa. Kello 16.30 kokoonnuimme jahtitukikohtamme monitoimihalliin käsittelemään lihat asianmukaisesti.

HIENON, joskin harmaan ja hyisen päivän palkintona meillä oli kilokaupalla herkullista ja ekologista lähiruokaa. Ja suorastaan hilpeän tyytyväinen mieli.

Upean jahtipäivän kruunasi jahtisauna ja juhlava jahti-illallinen.

Taisimme jo mainitakin, että tykkäämme hyvästä ruuasta. Nyt meille tarjoiltiin hirven sydäntä tonnikalakastikkeella, hirven kieltä perunasalaatin kera ja pääruokana palvattua peuran paistia kermaperunoiden kanssa.

Pöydän ääressä tuli hakematta mieleen legendaarinen, vitsikäs toteamus: ”Olisi edes aina tällaista!”

Oli taas elokuun ensimmäinen viikko, odotettu ja toivottu perhokalastuskauden kohokohta. Edessä oli lohenpyyntireissu Norjan Repparfjordelvalle. Olemme käyneet joella elokuun ensimmäisellä viikolla jo 14 vuotena peräjälkeen, eikä yksikään reissu ole ollut samanlainen.

Erilaista oli luvassa nytkin, sillä tiesimme, että Pohjois-Norjassakin oli ollut pitkään todella lämmintä. Se oli oikein huono homma, emmekä siksi odottaneet suuria saaliita. Happea haukkova lohi ei liiku eikä käy pyydyksiin pitkillä helteillä missään – ei Repparillakaan.

Karu, pieni Repparfjordelva-joki virtaa melkein maailman katolla, Finnmarkissa Altan ja Hammerfestin puolessa välissä. Se saa vetensä seudun valtavilta tuntureilta, joilla oli edellisvuonna samaan aikaan paljon lunta. Tänä vuonna lunta ei näkynyt missään.

Repparfjordelva tunnetaan pienen ja keskisuuren lohen perhokalastusjokena. Yli kymmenen kilon kalat ovat varsin siellä varsin harvinaista herkkua, ja kaikkina näinä vuosina olemme saaneet vain yhden yli kympin kalan. Se tapahtui viime vuonna. 

VAIKKA olimme todella pohjoisessa, vastenmielinen, pakahduttava helle tunkeutui autoon, kun avasimme oven joen ylittävän sillan pielessä joen yläjuoksulla.

Tapanamme on ollut pistäytyä ensitöiksemme Telegraf-nimisella poolilla tervehtimässä jokea. Tallustelimme jälleen jokirantaan ja lorautimme puolihartaina virtaan symbolisen tilkan juomaa, jota elämän vedeksikin kutsutaan.

Pyysimme meille tutuksi ja tärkeäksi tulleelta joelta, että se antaisi meille saaliin, jonka sen mielestä ansaitsemme. Joskus olemme pyytäneet enemmänkin, mutta olemme oppineet läksymme. Joki antaa sen, minkä antaa ja siihen on tyytyminen.

Koskaan emme kuitenkaan ole Repparille täysin tyhjää reissua tehneet. Anteliaina kesinä olemme käyttäneet ylhäällä kolmisenkymmentä kalaa, niukimpina olemme saaneet tyytyä vain muutamaan.


LOUNAAN jälkeen jahtia jatkettiin. Iltapäivän ajot jatkuivat aamupäivän sotilaallisella järjestelmällisyydellä. Radiosta saattoi seurata, kuinka iltapäivän ensimmäisestä ensimmäisestä saatiin saalista tasaiseen tahtiin.

Laskimme, että rusakoita oli nyt koossa viisi ja kauriita – hiukan yllättäenkin – kolme. Valitettavasti emme päässeet näkemään muita kaatoja oman rusakkomme lisäksi.

Päivän viimeinen ajo oli tyhjä ja kun alkoi hämärtää, oli hyvä aika lopettaa. Kello 16.30 kokoonnuimme jahtitukikohtamme monitoimihalliin käsittelemään lihat asianmukaisesti.

HIENON, joskin harmaan ja hyisen päivän palkintona meillä oli kilokaupalla herkullista ja ekologista lähiruokaa. Ja suorastaan hilpeän tyytyväinen mieli.

Upean jahtipäivän kruunasi jahtisauna ja juhlava jahti-illallinen.

Taisimme jo mainitakin, että tykkäämme hyvästä ruuasta. Nyt meille tarjoiltiin hirven sydäntä tonnikalakastikkeella, hirven kieltä perunasalaatin kera ja pääruokana palvattua peuran paistia kermaperunoiden kanssa.

Pöydän ääressä tuli hakematta mieleen legendaarinen, vitsikäs toteamus: ”Olisi edes aina tällaista!”