Jahdissa&Kalassa

Jahdissa&Kalassa vie sinut upein kuvin ja ammattikirjoittajien jutuin sinne, missä haluaisit olla - metsästämässä, kalassa, erästelemässä tai ulkoilemassa. Olemme luettavissasi missä ja milloin tahansa.

LAUANTAI oli pääjahtipäivämme. Sen aamu valkeni harmaana ja tuiskuisena, kun kokoonnuimme Kokemäenjoen rannalla sijaitsevaan tukikohtaamme kello 8.30.

Aamukahvilla jahtipäällikkönämme jatkanut Virtanen selitti tulevan päivän ajojahtien kulun ja jakoi meille taas nimillämme varustetut kartat, joihin oli merkitty tarkat passipaikat.

Jahtien juoni olisi avauspäivän kaltainen: tarjolla olisi rusakoita ja toivon mukaan myös kauriita. Mutta koska olisimme nyt peltojen ja asutuksen liepeillä, käyttäisimme vain haulikoita.

TÄLLÄ  kertaa mukana oli 12 miestä ja perjantailta tuttu münsterinnoutaja. Kolme miestä olisi ajamassa.

Kuljetukset ja kaikki muut järjestelyt pelasivat taas kuin kello. Autot pudottelivat miehet peltoteiden varteen, eikä kenenkään tarvinnut rämpiä syvässä lumessa passipaikalleen.

Toista olisi ajomiehillä, joilla olisi takuulla kohta hiki…

PASSISSA  satoi lunta niin, että silmiin sattui ja näkyvyys oli tietenkin surkea. Peltoaukea oli kuin valkoinen seinä, vain muutamat hangesta pilkottavat risut ja heinät rikkoivat tasavalkoisen varjottoman pinnan. Rusakot, joita pääasiassa taas tavoittelisimme, voisivat pysytellä taas piiloissansa lumen alla.

Aluksi oli kovin hiljaista. Minuutit kuluivat ja satunnaiset viestit räsähtelivät radiopuhelimessa, mutta laukauksia ei kajahtanut missään. Ehkä jossain kauempana ammuttiin, mutta tuuli vei äänen mennessään. Saihan sitä kuvitella ja toivoa.

Mutta sitten radiossa rätisi taas. ”Ojanvartta tulee rusakko sinne.”

”Oho! Tännekkö?”

Ja niin tuli.

LISÄÄ JUTTUA

RULLAAMALLA

LAUANTAI oli pääjahtipäivämme. Sen aamu valkeni harmaana ja tuiskuisena, kun kokoonnuimme Kokemäenjoen rannalla sijaitsevaan tukikohtaamme kello 8.30.

Aamukahvilla jahtipäällikkönämme jatkanut Virtanen selitti tulevan päivän ajojahtien kulun ja jakoi meille taas nimillämme varustetut kartat, joihin oli merkitty tarkat passipaikat.

Jahtien juoni olisi avauspäivän kaltainen: tarjolla olisi rusakoita ja toivon mukaan myös kauriita. Mutta koska olisimme nyt peltojen ja asutuksen liepeillä, käyttäisimme vain haulikoita.

Tällä kertaa mukana oli 12 miestä ja perjantailta tuttu münsterinnoutaja. Kolme miestä olisi ajamassa.

Kuljetukset ja kaikki muut järjestelyt pelasivat taas kuin kello. Autot pudottelivat miehet peltoteiden varteen, eikä kenenkään tarvinnut rämpiä syvässä lumessa passipaikalleen.

Toista olisi ajomiehillä, joilla olisi takuulla kohta hiki…

PASSISSA satoi lunta niin, että silmiin sattui ja näkyvyys oli tietenkin surkea. Peltoaukea oli kuin valkoinen seinä, vain muutamat hangesta pilkottavat risut ja heinät rikkoivat tasavalkoisen varjottoman pinnan. Rusakot, joita pääasiassa taas tavoittelisimme, voisivat pysytellä taas piiloissansa lumen alla.

Aluksi oli kovin hiljaista. Minuutit kuluivat ja satunnaiset viestit räsähtelivät radiopuhelimessa, mutta laukauksia ei kajahtanut missään. Ehkä jossain kauempana ammuttiin, mutta tuuli vei äänen mennessään. Saihan sitä kuvitella ja toivoa.

Mutta sitten radiossa rätisi taas. ”Ojanvartta tulee rusakko sinne.”

”Oho! Tännekkö?”

Ja niin tuli.

JUTTU JATKUU SEURAAVALLA SIVULLA