Jahdissa&Kalassa

Jahdissa&Kalassa vie sinut upein kuvin ja ammattikirjoittajien jutuin sinne, missä haluaisit olla - metsästämässä, kalassa, erästelemässä tai ulkoilemassa. Olemme luettavissasi missä ja milloin tahansa.

OLI  maaliskuun alku ja olimme tallanneet autolta muuttaman sadan metrin päähän Pudasjärven Naamankajärven jäälle. Pakkasta oli 15 astetta, luntakin sateli ja navakka tuuli lisäsi kelin purevuutta.

Olin vuosia sitten kulkenut samoilla vesillä, koska lapsuuteni mökkimme oli Naamankajärven yläpuolella sijaitsevan Ala-Huuhkasen rannalla. Liioittelin kaverilleni räikeästi sitä, kuinka tunsin nuo vedet kuin omat taskuni. Tuolla kohdalla en oikeasti ollut käynyt koskaan.

Tarkoitus oli hyvä, sillä halusin, että miehelle tulisi ankara vimma onkia. Sillä oli tuliterä, kallis UR:n kairakin, joka takaisi alkuvimman - ainakin vähäksi aikaa. Ja oli meillä mukana muitakin uusia pilkkivermeitä. Naskalit tai köysi eivät kuluneet niihin, sillä ne olivat meistä tuolloin nössöjä varten.

EDETESSÄMME  jäällä järkeilin, että minua painavamman kaverini kannattaa kävellä edellä.

”Jos minä kävelen edellä ja putoan jäihin, sinäkin varmasti putoat. Mutta jos sinä kävelet edellä ja jää pettää allasi, minä pysyn edelleen kuivana ja voin – jos siinä ei sillä kertaa muuta hommaa ole –  auttaa sinut ylös.”

Näissä varsin veljellisissä tunnelmissa rupesimme kairaamaan reikiämme Ruumissaaren koilliskulmaan. Laskimme vieheet pyyntiin ja aloimme nyppimään. Jään alla ei ollut minkäänlaista elonmerkkiä.

TEIMME  lisää reikiä ja yritimme lisää. Ei mitään.

Pari tuntia oli jo vierähtänyt, eikä mitään. Alkoi palellakin ihan kunnolla. Tunnelma alkoi lopahtaa ja ajatus mökin lämmöstä hiipi mieleen.

Jotain oli tehtävä, sillä kaverini naama alkoi olla melkoisessa tuskanirveessä. Siltä pettäisi kohta hermo.

OLIN  vuosia sitten kuullut, että Naamankajärvestä olisi saatu joskus joku taimenkin. Päätin siis vahvistaa järven taimenkantaa puhumalla. Sadan metrin päässä näkyi avoin Naamanganjoen suu.

”Tuolla jokisuussa on yleensä taimenia ihan puurona. Jään reunalta niitä voi pilkkiä kuin akvaariosta.”

Se tehosi. Kaverini synkkä ilme kirkastui.

TODISTAAKSENI  sepittämäni sadun todeksi, lähdin kävelemään jokisuuta kohti tuliterä kaira kainalossani. Kairasin ensimmäisen reiän 40 metrin päähän sulan reunasta. Jäätä oli varmaan 70 senttiä.

Kävelin kymmenen metriä ja kairasin uuden reiän: 70 senttiä. 20 metrin päässä oli edelleen sama homma. Kädet alkoivat puutua veivaamisesta.

 Kymmenen metrin päässä avovedestä oli siinäkin vielä 60 senttiä jäätä. Aloin itsekin jo uskoa, että jään reunalla voisi istua ja onkia sulasta.

LISÄÄ JUTTUA

RULLAAMALLA

Päätin siis vahvistaa järven taimenkantaa puhumalla."


"

Oli taas elokuun ensimmäinen viikko, odotettu ja toivottu perhokalastuskauden kohokohta. Edessä oli lohenpyyntireissu Norjan Repparfjordelvalle. Olemme käyneet joella elokuun ensimmäisellä viikolla jo 14 vuotena peräjälkeen, eikä yksikään reissu ole ollut samanlainen.

Erilaista oli luvassa nytkin, sillä tiesimme, että Pohjois-Norjassakin oli ollut pitkään todella lämmintä. Se oli oikein huono homma, emmekä siksi odottaneet suuria saaliita. Happea haukkova lohi ei liiku eikä käy pyydyksiin pitkillä helteillä missään – ei Repparillakaan.

Karu, pieni Repparfjordelva-joki virtaa melkein maailman katolla, Finnmarkissa Altan ja Hammerfestin puolessa välissä. Se saa vetensä seudun valtavilta tuntureilta, joilla oli edellisvuonna samaan aikaan paljon lunta. Tänä vuonna lunta ei näkynyt missään.

Repparfjordelva tunnetaan pienen ja keskisuuren lohen perhokalastusjokena. Yli kymmenen kilon kalat ovat varsin siellä varsin harvinaista herkkua, ja kaikkina näinä vuosina olemme saaneet vain yhden yli kympin kalan. Se tapahtui viime vuonna. 

VAIKKA olimme todella pohjoisessa, vastenmielinen, pakahduttava helle tunkeutui autoon, kun avasimme oven joen ylittävän sillan pielessä joen yläjuoksulla.

Tapanamme on ollut pistäytyä ensitöiksemme Telegraf-nimisella poolilla tervehtimässä jokea. Tallustelimme jälleen jokirantaan ja lorautimme puolihartaina virtaan symbolisen tilkan juomaa, jota elämän vedeksikin kutsutaan.

Pyysimme meille tutuksi ja tärkeäksi tulleelta joelta, että se antaisi meille saaliin, jonka sen mielestä ansaitsemme. Joskus olemme pyytäneet enemmänkin, mutta olemme oppineet läksymme. Joki antaa sen, minkä antaa ja siihen on tyytyminen.

Koskaan emme kuitenkaan ole Repparille täysin tyhjää reissua tehneet. Anteliaina kesinä olemme käyttäneet ylhäällä kolmisenkymmentä kalaa, niukimpina olemme saaneet tyytyä vain muutamaan.


OLI  maaliskuun alku ja olimme tallanneet autolta muuttaman sadan metrin päähän Pudasjärven Naamankajärven jäälle. Pakkasta oli 15 astetta, luntakin sateli ja navakka tuuli lisäsi kelin purevuutta.

Olin vuosia sitten kulkenut samoilla vesillä, koska lapsuuteni mökkimme oli Naamankajärven yläpuolella sijaitsevan Ala-Huuhkasen rannalla. Liioittelin kaverilleni räikeästi sitä, kuinka tunsin nuo vedet kuin omat taskuni. Tuolla kohdalla en oikeasti ollut käynyt koskaan.

Tarkoitus oli hyvä, sillä halusin, että miehelle tulisi ankara vimma onkia. Sillä oli tuliterä, kallis UR:n kairakin, joka takaisi alkuvimman - ainakin vähäksi aikaa. Ja oli meillä mukana muitakin uusia pilkkivermeitä. Naskalit tai köysi eivät kuluneet niihin, sillä ne olivat meistä tuolloin nössöjä varten.

EDETESSÄMME  jäällä järkeilin, että minua painavamman kaverini kannattaa kävellä edellä.

”Jos minä kävelen edellä ja putoan jäihin, sinäkin varmasti putoat. Mutta jos sinä kävelet edellä ja jää pettää allasi, minä pysyn edelleen kuivana ja voin – jos siinä ei sillä kertaa muuta hommaa ole –  auttaa sinut ylös.”

Näissä varsin veljellisissä tunnelmissa rupesimme kairaamaan reikiämme Ruumissaaren koilliskulmaan. Laskimme vieheet pyyntiin ja aloimme nyppimään. Jään alla ei ollut minkäänlaista elonmerkkiä.

TEIMME  lisää reikiä ja yritimme lisää. Ei mitään.

Pari tuntia oli jo vierähtänyt, eikä mitään. Alkoi palellakin ihan kunnolla. Tunnelma alkoi lopahtaa ja ajatus mökin lämmöstä hiipi mieleen.

Jotain oli tehtävä, sillä kaverini naama alkoi olla melkoisessa tuskanirveessä. Siltä pettäisi kohta hermo.

OLIN  vuosia sitten kuullut, että Naamankajärvestä olisi saatu joskus joku taimenkin. Päätin siis vahvistaa järven taimenkantaa puhumalla. Sadan metrin päässä näkyi avoin Naamanganjoen suu.

”Tuolla jokisuussa on yleensä taimenia ihan puurona. Jään reunalta niitä voi pilkkiä kuin akvaariosta.”

Se tehosi. Kaverini synkkä ilme kirkastui.

TODISTAAKSENI  sepittämäni sadun todeksi, lähdin kävelemään jokisuuta kohti tuliterä kaira kainalossani. Kairasin ensimmäisen reiän 40 metrin päähän sulan reunasta. Jäätä oli varmaan 70 senttiä.

Kävelin kymmenen metriä ja kairasin uuden reiän: 70 senttiä. 20 metrin päässä oli edelleen sama homma. Kädet alkoivat puutua veivaamisesta.

 Kymmenen metrin päässä avovedestä oli siinäkin vielä 60 senttiä jäätä. Aloin itsekin jo uskoa, että jään reunalla voisi istua ja onkia sulasta.

JUTTU JATKUU SEURAAVALLA AUKEAMALLA