Jahdissa&Kalassa

Jahdissa&Kalassa vie sinut upein kuvin ja ammattikirjoittajien jutuin sinne, missä haluaisit olla - metsästämässä, kalassa, erästelemässä tai ulkoilemassa. Olemme luettavissasi missä ja milloin tahansa.

OLIN joulun alla Saksan itäisimmässä kolkassa Görlitzissä paikallisen metsästysseuran vieraana.

Olin ensin lentänyt Berliiniin, josta jatkoin vuokra-autolla halki entisen Itä-Saksan maaseutua kohti kaakkoa. Auton ikkunoista avautui puolalaista maaseutua muistuttavat näkymät - harmaat ja ikävät. Se ei tosin ole mikään ihme, sillä jahtitorniltani on Puolaan vain muutaman kilometrin matka.

Tällä seudulla vilisi ennen puoluehierarkiassa korkealle kivunneita poliitikkoja ja korkea-arvoisia sotilashenkilöitä. Mutta he häipyivät maisemista, kun itäblokki ja Neuvostoliitto hajosivat. Vaikka tuosta kaikesta aikaa on vuosikymmeniä, maastossa voi edelleen nähdä jäänteitä sotilaallisesta toiminnasta.

AAMULLA kokoontunut metsästysseurueemme poikkeaa kovasti siitä, mihin olin aiemmilla Saksanmatkoillani tottunut. Tunnelma on rento eikä ollenkaan niin tärkeän jäykkä, kuin lännempänä Saksassa tapana on.

Rentoudesta huolimatta turvallisuus otetaan erittäin vakavasti. Ja se onkin järkevää, kun seurueessa on noin 50 metsästäjää sekä ainakin toinen mokoma koiria ja niiden ohjaajia.

Aloitusseremoniassa käy selville se, mitä olimme metsästämässä. Ja se lista on pitkä, tavattoman pitkä.

Villisikaa kaikissa muodoissaan, lukuun ottamatta viljelmillä liikkuvia sikoja. Saksanhirviä (enintään 10 piikkiä), naaraita ja vasikoita. Metsäkauriita, lukuun ottamatta pukkeja. Samoin kaiken kokoisia mufloneja, kettuja ja pesukarhuja.

TORNINI  on varsin erikoinen rakennelma. Siinä on mahdotonta nousta seisomaan. Liikkuvaan eläimeen istualtaan tähtääminen vaatisi hiukan erikoista tekniikkaa.

Ruotsissa metsästystornissa pääsee seisomaan ja kääntymään vaikka ympäri, jotta saadaan aikaan hyvä laukaus, tai useita…

Suhtaudun epäillen siihen, että pysyisin ampumaan yhtään mitään tästä omituisesta tornista ja oudosta asennosta.

Outoa on myös se, että täällä ei kommunikoida radion avulla. Kaikkea ohjaa metsästyksen-johtajan torven törähdykset.

KUULEN  tasan kellon kymmenen torven törähdyksen, joka kertoo metsästyksen alkaneen. Metsästystornin ikkunasta näen vain noin 30 metrin päähän, sillä näkyvyys on huono yöllä alkaneen rankan sateen takia. Tajuan, ettei tästä tulisi ainakaan helppoa, sillä ampuminen – saati saaliiseen osuminen - tuntuu täysin mahdottomalta.

Äkkiä kuulen metsästä vasemmalta kahinaa. Kohotan Blaserini ja valmistaudun tulevaan.

En näe mitään, mutta kuulen kahinan lähestyvän. Tiheässä metsästä lähestyy lauma muffloneita, mutta ne kulkevat tornin ohi niin, etten pysty niitä ampumaan.

Muutama minuutti myöhemmin pari koiraa seuraa muffloneiden jälkia. Niiden äänet kuuluvat tiheän sumun keskeltä ja kohta kauempaa kajahtaa laukauksen ääni.

LISÄÄ JUTTUA

RULLAAMALLA

OLIN joulun alla Saksan itäisimmässä kolkassa Görlitzissä, paikallisen metsästysseuran vieraana.

Olin ensin lentänyt Berliiniin, josta jatkoin vuokra-autolla halki entisen Itä-Saksan maaseutua kohti kaakkoa. Auton ikkunoista avautui puolalaista maaseutua muistuttavat näkymät - harmaat ja ikävät. Se ei tosin ole mikään ihme, sillä jahtitorniltani on Puolaan vain muutaman kilometrin matka.

Tällä seudulla vilisi ennen puoluehierarkiassa korkealle kivunneita poliitikkoja ja korkea-arvoisia sotilashenkilöitä. Mutta he häipyivät maisemista, kun itäblokki ja Neuvostoliitto hajosivat. Vaikka tuosta kaikesta alkaa olla vuosikymmeniä, maastossa voi edelleen nähdä jäänteitä sotilaallisesta toiminnasta.

AAMULLA kokoontunut metsästysseurueemme poikkeaa kovasti siitä, mihin olin aiemmilla Saksanmatkoillani tottunut. Tunnelma on rento eikä ollenkaan niin tärkeän jäykkä, kuin lännempänä Saksassa tapana on.

Rentoudesta huolimatta turvallisuus otetaan erittäin vakavasti. Ja se onkin järkevää, kun seurueessa on noin 50 metsästäjää sekä ainakin toinen mokoma koiria ja niiden ohjaajia.

Aloitusseremoniassa käy selville se, mitä olimme metsästämässä. Ja se lista on pitkä, tavattoman pitkä.

Villisikaa kaikissa muodoissaan, lukuun ottamatta viljelmillä liikkuvia sikoja. Saksanhirviä (enintään 10 piikkiä), naaraita ja vasikoita. Metsäkauriita, lukuun ottamatta pukkeja. Samoin kaiken kokoisia mufloneja, kettuja ja pesukarhuja.

TORNI, jossa istun on varsin erikoinen rakennelma. Siinä on mahdotonta nousta seisomaan. Liikkuvaan eläimeen istualtaan tähtääminen vaatisi hiukan erikoista tekniikkaa.

Ruotsissa metsästystornissa pääsee seisomaan ja kääntymään vaikka ympäri, jotta saadaan aikaan hyvä laukaus, tai useita…

Suhtaudun epäillen siihen, että pysyisin ampumaan yhtään mitään tästä omituisesta tornista ja oudosta asennosta.

Outoa on myös se, että täällä ei kommunikoida radion avulla. Kaikkea ohjaa metsästyksenjohtajan torven törähdykset.

KUULEN tasan kellon kymmenen torven törähdyksen, joka kertoo metsästyksen alkaneen. Metsästystornin ikkunasta näen vain noin 30 metrin päähän, sillä näkyvyys on huono yöllä alkaneen rankan sateen takia. Tajuan, ettei tästä tulisi ainakaan helppoa, sillä ampuminen – saati saaliiseen osuminen - tuntuu täysin mahdottomalta.

Äkkiä kuulen metsästä vasemmalta kahinaa. Kohotan Blaserini ja valmistaudun tulevaan.

En näe mitään, mutta kuulen kahinan lähestyvän. Tiheässä metsästä lähestyy lauma muffloneita, mutta ne kulkevat tornin ohi niin, etten pysty niitä ampumaan.

Muutama minuutti myöhemmin pari koiraa seuraa muffloneiden jälkia. Niiden äänet kuuluvat tiheän sumun keskeltä ja kohta kauempaa kajahtaa laukauksen ääni.

.

JUTTU JATKUU SEURAAVALLA SVULLA