Jahdissa&Kalassa

Jahdissa&Kalassa vie sinut upein kuvin ja ammattikirjoittajien jutuin sinne, missä haluaisit olla - metsästämässä, kalassa, erästelemässä tai ulkoilemassa. Olemme luettavissasi missä ja milloin tahansa.

OLIN  käynyt ennenkin madepilkillä, monestikin, mutta en ollut ikinä saanut ainoatakaan kalaa. En keksinyt yhtään perustetta, miksi saisin nytkään. Eihän kukaan muukaan ollut saanut, vaikka saamamiehiäkin oli ollut yrittämässä.

Oli siis odotettavissa, että siimani molemmissa päissä oli rauhallista. Se ei haitannut, sillä aika kului leppoisasti rupatellessa. Jäällä oli – vielä – vallan mukava olla hyvässä seurassa.

Yhdeksän aikaan kaikki muut kalastajat olivat lähteneet kotiensa lämpöön. Erkinaro päätti, että oli aika vaihtaa paikkaa. Hän kierteli jäällä hetken ja löysi edellisen reissunsa verijäljet. Vanha saantipaikka voisi olla nytkin hyvä, joten siirryimme siihen.

Mutta hiljaista oli uusillakin avannoilla.

Pakkanenkin otti voiton kengistä. Kun jalkoja palelee, palelee koko miestä. Kädetkin olivat pian niin kohmeessa, että kuvien ottamisesta ei meinannut tulla mitään.

Kun kello lähenteli kymmentä, mieleeni hiipivät ensimmäiset ajatukset luovuttamisesta. Kohta saisi riittää.

SAMASSA  siiman päässä tuntui jotain epämääräistä vetoa. Arvelin, että Mademorrini takertui hetkeksi johonkin pohjassa makaavaan oksaan, enkä edes maininnut mokomasta asiasta Erkinarolle.

Arvelen, että olin valmistautumassa luovutukseen, kun siiman päässä tuntui uusi veto. Nyt se oli tasainen ja  väkevä. Rupesin hölmistyneenä ja epäuskoisena vetämään siimaa ylös. Kesti hetken, ennen kuin tajusin että sen päässä oli made.

LISÄÄ JUTTUA

RULLAAMALLA

Oli taas elokuun ensimmäinen viikko, odotettu ja toivottu perhokalastuskauden kohokohta. Edessä oli lohenpyyntireissu Norjan Repparfjordelvalle. Olemme käyneet joella elokuun ensimmäisellä viikolla jo 14 vuotena peräjälkeen, eikä yksikään reissu ole ollut samanlainen.

Erilaista oli luvassa nytkin, sillä tiesimme, että Pohjois-Norjassakin oli ollut pitkään todella lämmintä. Se oli oikein huono homma, emmekä siksi odottaneet suuria saaliita. Happea haukkova lohi ei liiku eikä käy pyydyksiin pitkillä helteillä missään – ei Repparillakaan.

Karu, pieni Repparfjordelva-joki virtaa melkein maailman katolla, Finnmarkissa Altan ja Hammerfestin puolessa välissä. Se saa vetensä seudun valtavilta tuntureilta, joilla oli edellisvuonna samaan aikaan paljon lunta. Tänä vuonna lunta ei näkynyt missään.

Repparfjordelva tunnetaan pienen ja keskisuuren lohen perhokalastusjokena. Yli kymmenen kilon kalat ovat varsin siellä varsin harvinaista herkkua, ja kaikkina näinä vuosina olemme saaneet vain yhden yli kympin kalan. Se tapahtui viime vuonna. 

VAIKKA olimme todella pohjoisessa, vastenmielinen, pakahduttava helle tunkeutui autoon, kun avasimme oven joen ylittävän sillan pielessä joen yläjuoksulla.

Tapanamme on ollut pistäytyä ensitöiksemme Telegraf-nimisella poolilla tervehtimässä jokea. Tallustelimme jälleen jokirantaan ja lorautimme puolihartaina virtaan symbolisen tilkan juomaa, jota elämän vedeksikin kutsutaan.

Pyysimme meille tutuksi ja tärkeäksi tulleelta joelta, että se antaisi meille saaliin, jonka sen mielestä ansaitsemme. Joskus olemme pyytäneet enemmänkin, mutta olemme oppineet läksymme. Joki antaa sen, minkä antaa ja siihen on tyytyminen.

Koskaan emme kuitenkaan ole Repparille täysin tyhjää reissua tehneet. Anteliaina kesinä olemme käyttäneet ylhäällä kolmisenkymmentä kalaa, niukimpina olemme saaneet tyytyä vain muutamaan.


OLIN  käynyt ennenkin madepilkillä, monestikin, mutta en ollut ikinä saanut ainoatakaan kalaa. En keksinyt yhtään perustetta, miksi saisin nytkään. Eihän kukaan muukaan ollut saanut, vaikka saamamiehiäkin oli ollut yrittämässä.

Oli siis odotettavissa, että siimani molemmissa päissä oli rauhallista. Se ei haitannut, sillä aika kului leppoisasti rupatellessa. Jäällä oli – vielä – vallan mukava olla hyvässä seurassa.

Yhdeksän aikaan kaikki muut kalastajat olivat lähteneet kotiensa lämpöön. Erkinaro päätti, että oli aika vaihtaa paikkaa. Hän kierteli jäällä hetken ja löysi edellisen reissunsa verijäljet. Vanha saantipaikka voisi olla nytkin hyvä, joten siirryimme siihen.

Mutta hiljaista oli uusillakin avannoilla.

Pakkanenkin otti voiton kengistä. Kun jalkoja palelee, palelee koko miestä. Kädetkin olivat pian niin kohmeessa, että kuvien ottamisesta ei meinannut tulla mitään.

Kun kello lähenteli kymmentä, mieleeni hiipivät ensimmäiset ajatukset luovuttamisesta. Kohta saisi riittää.

SAMASSA  siiman päässä tuntui jotain epämääräistä vetoa. Arvelin, että Mademorrini takertui hetkeksi johonkin pohjassa makaavaan oksaan, enkä edes maininnut mokomasta asiasta Erkinarolle.

Arvelen, että olin valmistautumassa luovutukseen, kun siiman päässä tuntui uusi veto. Nyt se oli tasainen ja  väkevä. Rupesin hölmistyneenä ja epäuskoisena vetämään siimaa ylös. Kesti hetken, ennen kuin tajusin että sen päässä oli made.

JUTTU JATKUU SEURAAVALLA AUKEAMALLA