Jahdissa&Kalassa

Jahdissa&Kalassa vie sinut upein kuvin ja ammattikirjoittajien jutuin sinne, missä haluaisit olla - metsästämässä, kalassa, erästelemässä tai ulkoilemassa. Olemme luettavissasi missä ja milloin tahansa.

PILVET  hohkasivat urbaaniin erämaisemaamme punertavaa, jotenkin epätodellista valoa, kun tallustelimme möykyiksi möykkyjen sekaan. Saimme kuulla, että hiljaista oli edelleen ollut: kukaan ei ollut tiettävästi saanut mitään.

Emme antaneet tiedon lannistaa meitä. Yrittänyttä ei laiteta.

Vaikka jäällä oli paljon valmiita reikiä, missään ei näkynyt verijälkiä, jotka olisivat juorunneet saaduista kaloista. Päätimme kairata omat virran kupeeseen, lähelle jään reunaa.

Tai Erkinaro päätti, että kairaamme reijät lähelle jään reunaa. Ilman häntä emme varmasti olisi rohjenneet mennä niin lähelle sulaa virtaa. Talviuinnilla on tiettävästi terveyttä edistäviä vaikutuksia, mutta tunsimme itsemme niin terveiksi, ettemme halunneet nyt uimaan.

Mutta koska kokenut mies askelsi epäröimättä lähemmäksi sulaa, seurasimme häntä kuin Moosesta merenalitukseen. Kun kohta oli sopiva, kaira vahvisti, että emme olleet lähelläkään talviuintihetkeä. Jäätä oli nelisenkymmentä senttiä.

ERKINAROLLA  on kalustoa, joka on vuosien aikana kehitetty sopimaan erinomaisesti mateenpyyntiin Oulun suistossa. Kaikkia välineitä yhdistää yksi asia: ne ovat järeitä. Vavat on rakennettu harjanvarsista ja siimoina käytetään pitkän siiman selkää, joka on pikemminkin ohutta narua kuin siimaa.

”Pyyntivälineet eivät ole näin järeitä siksi, että kalat olisivat valtavia vaan siksi, että aika ajoin vieheet tarttuvat joen pohjassa oleviin tukkeihin, risuihin, vaijereihin ja muihin vanhoihin uiton rakenteisiin. Väkevillä välineillä vieheiden koukut voidaan vetää suoriksi, eikä niitä jää pohjaan”, Erkinaro kertoo.

Pilkoimme kaupasta haetuista muikuista palasia ja pujotimme niitä pilkkien koukkuihin. Erkinaron luottoviehe on Kuusamon Uistimen Professor-madelätkä, jossa on kiskossa lyijykimpale. Painava viehe vajoaa nopeasti pohjaan.

Minulle Erkinaro ojensi setin, jonka siiman päähän oli sidottu iso keltainen Mademorri, sekin muikunpalalla maustettuna.

”Koska kalat eivät täällä vielä kude, ne tarttuvat vieheeseen syödäkseen. Viehe lasketaan pohjaan, sitten sitä liikutellaan rauhallisesti ja pidetään välillä paikallaan.”

LISÄÄ JUTTUA

RULLAAMALLA

Vavat on rakennettu harjanvarsista ja siimoina käytetään pitkän siiman selkää."


"

Oli taas elokuun ensimmäinen viikko, odotettu ja toivottu perhokalastuskauden kohokohta. Edessä oli lohenpyyntireissu Norjan Repparfjordelvalle. Olemme käyneet joella elokuun ensimmäisellä viikolla jo 14 vuotena peräjälkeen, eikä yksikään reissu ole ollut samanlainen.

Erilaista oli luvassa nytkin, sillä tiesimme, että Pohjois-Norjassakin oli ollut pitkään todella lämmintä. Se oli oikein huono homma, emmekä siksi odottaneet suuria saaliita. Happea haukkova lohi ei liiku eikä käy pyydyksiin pitkillä helteillä missään – ei Repparillakaan.

Karu, pieni Repparfjordelva-joki virtaa melkein maailman katolla, Finnmarkissa Altan ja Hammerfestin puolessa välissä. Se saa vetensä seudun valtavilta tuntureilta, joilla oli edellisvuonna samaan aikaan paljon lunta. Tänä vuonna lunta ei näkynyt missään.

Repparfjordelva tunnetaan pienen ja keskisuuren lohen perhokalastusjokena. Yli kymmenen kilon kalat ovat varsin siellä varsin harvinaista herkkua, ja kaikkina näinä vuosina olemme saaneet vain yhden yli kympin kalan. Se tapahtui viime vuonna. 

VAIKKA olimme todella pohjoisessa, vastenmielinen, pakahduttava helle tunkeutui autoon, kun avasimme oven joen ylittävän sillan pielessä joen yläjuoksulla.

Tapanamme on ollut pistäytyä ensitöiksemme Telegraf-nimisella poolilla tervehtimässä jokea. Tallustelimme jälleen jokirantaan ja lorautimme puolihartaina virtaan symbolisen tilkan juomaa, jota elämän vedeksikin kutsutaan.

Pyysimme meille tutuksi ja tärkeäksi tulleelta joelta, että se antaisi meille saaliin, jonka sen mielestä ansaitsemme. Joskus olemme pyytäneet enemmänkin, mutta olemme oppineet läksymme. Joki antaa sen, minkä antaa ja siihen on tyytyminen.

Koskaan emme kuitenkaan ole Repparille täysin tyhjää reissua tehneet. Anteliaina kesinä olemme käyttäneet ylhäällä kolmisenkymmentä kalaa, niukimpina olemme saaneet tyytyä vain muutamaan.


PILVET  hohkasivat urbaaniin erämaisemaamme punertavaa, jotenkin epätodellista valoa, kun tallustelimme möykyiksi möykkyjen sekaan. Saimme kuulla, että hiljaista oli edelleen ollut: kukaan ei ollut tiettävästi saanut mitään.

Emme antaneet tiedon lannistaa meitä. Yrittänyttä ei laiteta.

Vaikka jäällä oli paljon valmiita reikiä, missään ei näkynyt verijälkiä, jotka olisivat juorunneet saaduista kaloista. Päätimme kairata omat virran kupeeseen, lähelle jään reunaa.

Tai Erkinaro päätti, että kairaamme reijät lähelle jään reunaa. Ilman häntä emme varmasti olisi rohjenneet mennä niin lähelle sulaa virtaa. Talviuinnilla on tiettävästi terveyttä edistäviä vaikutuksia, mutta tunsimme itsemme niin terveiksi, ettemme halunneet nyt uimaan.

Mutta koska kokenut mies askelsi epäröimättä lähemmäksi sulaa, seurasimme häntä kuin Moosesta merenalitukseen. Kun kohta oli sopiva, kaira vahvisti, että emme olleet lähelläkään talviuintihetkeä. Jäätä oli nelisenkymmentä senttiä.


ERKINAROLLA on kalustoa, joka on vuosien aikana kehitetty sopimaan erinomaisesti mateenpyyntiin Oulun suistossa. Kaikkia välineitä yhdistää yksi asia: ne ovat järeitä. Vavat on rakennettu harjanvarsista ja siimoina käytetään pitkän siiman selkää, joka on pikemminkin ohutta narua kuin siimaa.

”Pyyntivälineet eivät ole näin järeitä siksi, että kalat olisivat valtavia vaan siksi, että aika ajoin vieheet tarttuvat joen pohjassa oleviin tukkeihin, risuihin, vaijereihin ja muihin vanhoihin uiton rakenteisiin. Väkevillä välineillä vieheiden koukut voidaan vetää suoriksi, eikä niitä jää pohjaan”, Erkinaro kertoo.

Pilkoimme kaupasta haetuista muikuista palasia ja pujotimme niitä pilkkien koukkuihin. Erkinaron luottoviehe on Kuusamon Uistimen Professor-madelätkä, jossa on kiskossa lyijykimpale. Painava viehe vajoaa nopeasti pohjaan.

Minulle Erkinaro ojensi setin, jonka siiman päähän oli sidottu iso keltainen Mademorri, sekin muikunpalalla maustettuna.

”Koska kalat eivät täällä vielä kude, ne tarttuvat vieheeseen syödäkseen. Viehe lasketaan pohjaan, sitten sitä liikutellaan rauhallisesti ja pidetään välillä paikallaan.”

JUTTU JATKUU SEURAAVALLA AUKEAMALLA