Jahdissa&Kalassa

Jahdissa&Kalassa vie sinut upein kuvin ja ammattikirjoittajien jutuin sinne, missä haluaisit olla - metsästämässä, kalassa, erästelemässä tai ulkoilemassa. Olemme luettavissasi missä ja milloin tahansa.

LOMALAAVUMME  on – tietenkin – alkuperäisen laavun mallinen. On toki myönnettävä, että lopputulos on aika kaukana askeettisesta esikuvastaan. Mutta periaate on pysynyt samana!

Rakennuksen korkea etuseinä ja sen isot ikkunat suuntautuvat jokien risteyskohtaan. Korkean tilan tuvassa on osa keittiöstä sekä oleskelu- ja ruokailutilaa suurellekin seurueelle. 

Matalammalla seinustalla on rivissä keittiösyvennys, kolme kahden hengen makuuhuonetta, erävarusteiden huoltotila sekä lämmin vessa, johon on käynti kuistilta.

LOMALAAVUMME  on varustettu hulppein nykymukavuuksin, mutta jotakin ”alkuperäistä erähenkeäkin” päätimme - vielä viime kesänä ainakin - säilyttää. Ajatuksemme oli, että peseytyminen saisi hoitua puulämmitteisessä saunassa, johon vesikin kannettaisiin reippaasti ämpäreillä joesta.

Mutta niin vain mukavuudenhalumme otti voiton romanttissävytteisistä erähenkisyyden rippeistäkin. Päätimme näet ensi kesänä rakentaa saunan ja Lomalaavumme väliin vielä yhden rakennuksen, jota kutsumme tässä vaiheessa korkealentoisesti ”pesukeskukseksi”. Sinne pitäisi tulla ainakin lämmin pukuhuone ja suihku.

Taidamme taas lähestyä Kuusamo Hirsitaloja ja esittelemme heille tämän ideamme.

Tulevasta porakaivosta vedämme vedet myös päärakennuksen keittiöön.

TÄNÄ ILTANA istuskelemme kylläisinä takan ääressä emmekä meinaa uskoa hetkeä todeksi. Mielessämme vuorottelevat riemu ja jonkinlainen onnensekainen epäusko.

Tiedämme, että korkean lasiseinän takana kohisee koski, vaikka sitä ei pimeästä nyt näekään. Ulkona kuistilla kohina kuitenkin kuuluu, aina.

Taivalkoskella on joulun alla napakka pakkanen ja pimeää. Ulkosalla ei voi tehdä nyt oikein mitään, mutta silti sinne tekee mieli mennä edes hetkeksi - ihan vaan siksi, että voi tulla takaisin sisälle lämpimään.

KUN KEVÄTAURINKO  alkaa paistaa, menemme kosken alle suvantoon pilkille. Ja kun vedet aukeavat ja perhokalastuskausi taas koittaa, kahlaamme harjuksia ja taimenia tavoittelemaan - omasta pihasta!

Mutta juuri nyt meidän ei tarvitse tehdä mitään. Voimme keskittyä nauttimaan puolentoista vuoden urakoinnin palkinnosta.

Paitsi että emme mahda itsellemme mitään: pian suunnittelemme puuhakkaina jo pesukeskusta, nuotiopaikkaa, pihatöitä, maiseman avartamista, pihareittejä…

LISÄÄ JUTTUA

RULLAAMALLA

Oli taas elokuun ensimmäinen viikko, odotettu ja toivottu perhokalastuskauden kohokohta. Edessä oli lohenpyyntireissu Norjan Repparfjordelvalle. Olemme käyneet joella elokuun ensimmäisellä viikolla jo 14 vuotena peräjälkeen, eikä yksikään reissu ole ollut samanlainen.

Erilaista oli luvassa nytkin, sillä tiesimme, että Pohjois-Norjassakin oli ollut pitkään todella lämmintä. Se oli oikein huono homma, emmekä siksi odottaneet suuria saaliita. Happea haukkova lohi ei liiku eikä käy pyydyksiin pitkillä helteillä missään – ei Repparillakaan.

Karu, pieni Repparfjordelva-joki virtaa melkein maailman katolla, Finnmarkissa Altan ja Hammerfestin puolessa välissä. Se saa vetensä seudun valtavilta tuntureilta, joilla oli edellisvuonna samaan aikaan paljon lunta. Tänä vuonna lunta ei näkynyt missään.

Repparfjordelva tunnetaan pienen ja keskisuuren lohen perhokalastusjokena. Yli kymmenen kilon kalat ovat varsin siellä varsin harvinaista herkkua, ja kaikkina näinä vuosina olemme saaneet vain yhden yli kympin kalan. Se tapahtui viime vuonna. 

VAIKKA olimme todella pohjoisessa, vastenmielinen, pakahduttava helle tunkeutui autoon, kun avasimme oven joen ylittävän sillan pielessä joen yläjuoksulla.

Tapanamme on ollut pistäytyä ensitöiksemme Telegraf-nimisella poolilla tervehtimässä jokea. Tallustelimme jälleen jokirantaan ja lorautimme puolihartaina virtaan symbolisen tilkan juomaa, jota elämän vedeksikin kutsutaan.

Pyysimme meille tutuksi ja tärkeäksi tulleelta joelta, että se antaisi meille saaliin, jonka sen mielestä ansaitsemme. Joskus olemme pyytäneet enemmänkin, mutta olemme oppineet läksymme. Joki antaa sen, minkä antaa ja siihen on tyytyminen.

Koskaan emme kuitenkaan ole Repparille täysin tyhjää reissua tehneet. Anteliaina kesinä olemme käyttäneet ylhäällä kolmisenkymmentä kalaa, niukimpina olemme saaneet tyytyä vain muutamaan.


LOMALAAVUMME  on – tietenkin – alkuperäisen laavun mallinen. On toki myönnettävä, että lopputulos on aika kaukana askeettisesta esikuvastaan. Mutta periaate on pysynyt samana!

Rakennuksen korkea etuseinä ja sen isot ikkunat suuntautuvat jokien risteyskohtaan. Korkean tilan tuvassa on osa keittiöstä sekä oleskelu- ja ruokailutilaa suurellekin seurueelle. 

Matalammalla seinustalla on rivissä keittiösyvennys, kolme kahden hengen makuuhuonetta, erävarusteiden huoltotila sekä lämmin vessa, johon on käynti kuistilta.

LOMALAAVUMME  on varustettu hulppein nykymukavuuksin, mutta jotakin ”alkuperäistä erähenkeäkin” päätimme - vielä viime kesänä ainakin - säilyttää. Ajatuksemme oli, että peseytyminen saisi hoitua puulämmitteisessä saunassa, johon vesikin kannettaisiin reippaasti ämpäreillä joesta.

Mutta niin vain mukavuudenhalumme otti voiton romanttissävytteisistä erähenkisyyden rippeistäkin. Päätimme näet ensi kesänä rakentaa saunan ja Lomalaavumme väliin vielä yhden rakennuksen, jota kutsumme tässä vaiheessa korkealentoisesti ”pesukeskukseksi”. Sinne pitäisi tulla ainakin lämmin pukuhuone ja suihku.

Taidamme taas lähestyä Kuusamo Hirsitaloja ja esittelemme heille tämän ideamme.

Tulevasta porakaivosta vedämme vedet myös päärakennuksen keittiöön.

TÄNÄ ILTANA istuskelemme kylläisinä takan ääressä emmekä meinaa uskoa hetkeä todeksi. Mielessämme vuorottelevat riemu ja jonkinlainen onnensekainen epäusko.

Tiedämme, että korkean lasiseinän takana kohisee koski, vaikka sitä ei pimeästä nyt näekään. Ulkona kuistilla kohina kuitenkin kuuluu, aina.

Taivalkoskella on joulun alla napakka pakkanen ja pimeää. Ulkosalla ei voi tehdä nyt oikein mitään, mutta silti sinne tekee mieli mennä edes hetkeksi - ihan vaan siksi, että voi tulla takaisin sisälle lämpimään.

KUN KEVÄTAURINKO  alkaa paistaa, menemme kosken alle suvantoon pilkille. Ja kun vedet aukeavat ja perhokalastuskausi taas koittaa, kahlaamme harjuksia ja taimenia tavoittelemaan - omasta pihasta!

Mutta juuri nyt meidän ei tarvitse tehdä mitään. Voimme keskittyä nauttimaan puolentoista vuoden urakoinnin palkinnosta.

Paitsi että emme mahda itsellemme mitään: pian suunnittelemme puuhakkaina jo pesukeskusta, nuotiopaikkaa, pihatöitä, maiseman avartamista, pihareittejä…