Jahdissa&Kalassa

Jahdissa&Kalassa vie sinut upein kuvin ja ammattikirjoittajien jutuin sinne, missä haluaisit olla - metsästämässä, kalassa, erästelemässä tai ulkoilemassa. Olemme luettavissasi missä ja milloin tahansa.

EDESSÄMME lepäsi lumella gemssi vasan kanssa ja kaksi pukkia liikkui hitaasti kohti huippua. ”Jälkimmäinen sopii meille.” Kiikareista avautuva näkymä todisti väitteen oikeaksi, jälkimmäinen pukki olisi meille juuri sopiva.

Meidän paikaltamme ei kuitenkaan päässyt ampumaan, joten ryömin nelinkontin lumessa päästäkseni sopivan kiven taakse. Sieltä sain hyvän paikan ja odotin vain, että eläin vaihtaisi parempaan asentoon.

Steiner mittasi etäisyydeksi 197 metriä. Pystyin kuulemaan vain metsästyskaverini jännittyneen tuhinan.

RAUHALLISESTI hengittäen etsin liipasimen sormeni alle, painoin ja kuulin, miten kaiku toisti äänen laakson toisella puolella. On aivan ällistyttävää, miten äänekkäältä laukaus kuulostaa, kun kaiku toistaa äänen muuten on aivan hiljaisessa laaksossa.

Olin hieman tolaltani laukauksen jälkeen, enkä kunnolla nähnyt eläintä, mutta riitti, että katsoin Franzlia. Hänen leveä virnistyksensä ja rentoutunut olemuksensa kertoi uutisen: Kaato!

JOTTA emme tarpeettomasti häiritsisi enempää muita gemssejä, jäimme paikoillemme puoleksi tunniksi. Halasimme toisiamme. Miten onnelliseksi ja iloiseksi sitä itsensä tunteekaan, kun onnistuu neljän metsästyspäivän yrittämisen jälkeen.

Päästäksemme saaliin luo, meidän piti ensin laskeutua rinnettä alas ja sitten nousta toista ylös. Mutta se ei enää tuntunut raskaalta. Tuntui uskomattomalta, että olin nappilaukauksella onnistunut kaatamaan gemssin niille sijoilleen.

Olin tehnyt unelmastani totta ja melkein nauttinut jopa aikaisesta aamuherätyksestä. Edessämme avautuivat loisteliaat näkymät, vuoriston ilma oli puhdasta hengittää ja vieressä virnisteli hyväntuulinen jahtikaveri.

Tässä vaiheessa ei liene tarpeen muistuttaa, että paluumatka oli jo toinen seikkailu. Mutta endorfiinia virtasi suonissani sen verran, ettei gemssin kantaminen laaksoon ollut enää raskasta.

EDESSÄMME lepäsi lumella gemssi vasan kanssa ja kaksi pukkia liikkui hitaasti kohti huippua. ”Jälkimmäinen sopii meille.” Kiikareista avautuva näkymä todisti väitteen oikeaksi, jälkimmäinen pukki olisi meille juuri sopiva.

Meidän paikaltamme ei kuitenkaan päässyt ampumaan, joten ryömin nelinkontin lumessa päästäkseni sopivan kiven taakse. Sieltä sain hyvän paikan ja odotin vain, että eläin vaihtaisi parempaan asentoon.

Steiner mittasi etäisyydeksi 197 metriä. Pystyin kuulemaan vain metsästyskaverinen jännittyneen tuhinan.

Rauhallisesti hengittäen etsin liipasimen sormeni alle, painoin ja kuulin, miten kaiku toisti äänen laakson toisella puolella. On aivan ällistyttävää, miten äänekkäältä laukaus kuulostaa, kun muuten on aivan hiljaista ja kaiku toistaa sen.

Olin hieman tolaltani laukauksen jälkeen, enkä kunnolla nähnyt eläintä, mutta riitti, että katsoin Franzlia. Hänen leveä virnistyksensä ja rentoutunut olemuksen kertoi uutisen: Kaato!

JOTTA emme tarpeettomasti häiritsisi enempää muita gemssejä, jäimme paikoillemme puoleksi tunniksi. Halasimme toisiamme. Miten onnelliseksi ja iloiseksi sitä tuntee itsensä tunteekaan, kun onnistuu neljän metsästyspäivän yrittämisen jälkeen.

Päästäksemme saaliin luo, meidän piti ensin laskeutua rinnettä alas ja sitten nousta toista ylös. Mutta se ei enää tuntunut raskaalta. Tuntui uskomattomalta, että olin nappilaukauksella onnistunut kaatamaan gemssin niille sijoilleen.

Olin tehnyt unelmastani totta ja melkein nauttinut jopa aikaisesta aamuherätyksestä. Edessämme avautuivat loisteliaat näkymät, vuoriston ilma oli puhdasta hengittää ja vieressä virnisteli hyväntuulinen jahtikaveri.

Tässä vaiheessa ei liene tarpeen muistuttaa, että paluumatka oli jo toinen seikkailu. Mutta endorfiinia virtasi suonissani sen verran, ettei gemssin kantaminen laaksoon ollut enää raskasta.

JUTTU JATKUU SEURAAVALLA SIVULLA