Jahdissa&Kalassa

Jahdissa&Kalassa vie sinut upein kuvin ja ammattikirjoittajien jutuin sinne, missä haluaisit olla - metsästämässä, kalassa, erästelemässä tai ulkoilemassa. Olemme luettavissasi missä ja milloin tahansa.

SEURAAVANA metsästyspäivänä ensimmäisen päivän näkymät toistuivat moneen otteeseen, mutta gemssit olivat joka kertaa liian kaukana. Lisäksi meillä oli myös toinen ongelma, sillä yöllä oli satanut lisää lunta. Meillä olisi enää yksi metsästyspäivä jäljellä.

”Kun lähdelle liikkeelle huomenna aikaisin jo kello 5, ehdimme puurajalle auringon jo noustessa”, oppaani ilmoitti.

”Gemssit elävät huipulla eikä meillä on millään muulla tavalla mahdollista päästä riittävän lähelle eläimiä.”

Kun heräsin aamulla, lumisade oli loppunut, mutta pakkanen oli kirinyt -15 asteeseen. Taitoimme jälleen alkumatkan jeepillä ja jatkoimme jalan matkaamme kohti huippua. En enää hengästynyt pahasti ohuen ilman takia, mutta viime päivien kiipeily tuntui jäsenissäni. Olimme päivittäin kävelleet noin kymmenen kilometriä, jossa oli nousua kilometrin verran. Se ei ollut mikään helppo homma syvässä lumessa.

TÄNÄ aamuna emme matkalla huipulle ehtineet pitää pitempää taukoa, jotta saisimme nousta pimeyden suojissa. Aivan vähän ennen huippua, pimeyden suoja alkoi kuitenkin hiljalleen hävitä ja loppumatkasta puutkaan eivät enää olleet apuna.

Kiivetessämme hanki kasvoi paksummaksi ja vain oppaani otsalamppu antoi minulle hieman valoa. Tahdissa pysyminen kävi koko ajan vaikeammaksi, mutta tahtoni päästä huipulle ajoi minua eteenpäin.

Kun vihdoin pääsimme puurajalle, eteemme avautui ilmestys kuin suoraan unelmistani. Sarastus paljasti Karawankenin huipun ja valaisi toisella puolella kohoavat Dolomiitit. Mikä näkymä! Olin niin onnellinen, että pääsin todistamaan tämän kerran elämässäni ja nauttimaan vuoriston valojen näytelmästä.

Franzlilla sen sijaan ei ollut silmää tälle kauneudelle. Hän oli jo pannut merkille lukuisia gemsseja ja nyökkäsi minulle varovasti.

LISÄÄ JUTTUA 

RULLAAMALLA

SEURAAVANA metsästyspäivänä ensimmäisen päivän näkymät toistuivat moneen otteeseen, mutta gemssit olivat joka kertaa liian kaukana. Lisäksi meillä oli myös toinen ongelma, sillä yöllä oli satanut lisää lunta. Meillä olisi enää yksi metsästyspäivä jäljellä.

”Kun lähdelle liikkeelle huomenna aikaisin jo kello 5, ehdimme puurajalle auringon jo noustessa”, oppaani ilmoitti.

”Gemssit elävät huipulla eikä meillä on millään muulla tavalla mahdollista päästä riittävän lähelle eläimiä.”

Kun heräsin aamulla, lumisade oli loppunut, mutta pakkanen oli kirinyt -15 asteeseen. Taitoimme jälleen alkumatkan jeepillä ja jatkoimme jalan matkaamme kohti huippua. En enää hengästynyt pahasti ohuen ilman takia, mutta viime päivien kiipeily tuntui jäsenissäni. Olimme päivittäin kävelleet noin kymmenen kilometriä, jossa oli nousua kilometrin verran. Se ei ollut mikään helppo homma syvässä lumessa.

TÄNÄ aamuna emme matkalla huipulle ehtineet pitää pitempää taukoa, jotta saisimme nousta pimeyden suojissa. Aivan vähän ennen huippua, pimeyden suoja alkoi kuitenkin hiljalleen hävitä ja loppumatkasta puutkaan eivät enää olleet apuna.

Kiivetessämme hanki kasvoi paksummaksi ja vain oppaani otsalamppu antoi minulle hieman valoa. Tahdissa pysyminen kävi koko ajan vaikeammaksi, mutta tahtoni päästä huipulle ajoi minua eteenpäin.

Kun vihdoin pääsimme puurajalle, eteemme avautui ilmestys kuin suoraan unelmistani. Sarastus paljasti Karawankenin huipun ja valaisi toisella puolella kohoavat Dolomiitit. Mikä näkymä! Olin niin onnellinen, että pääsin todistamaan tämän kerran elämässäni ja nauttimaan vuoriston valojen näytelmästä.

Franzlilla sen sijaan ei ollut silmää tälle kauneudelle. Hän oli jo pannut merkille lukuisia gemsseja ja nyökkäsi minulle varovasti.

JUTTU JATKUU SEURAAVALLA SIVULLA