Jahdissa&Kalassa

Jahdissa&Kalassa vie sinut upein kuvin ja ammattikirjoittajien jutuin sinne, missä haluaisit olla - metsästämässä, kalassa, erästelemässä tai ulkoilemassa. Olemme luettavissasi missä ja milloin tahansa.

JOS UNI EI tuolla Gammenin lohen muistelulla tule, se tulee, kun mietin miten ensi kesänä uitan nymfejäni Taivalkosken uuden tukikohtamme rannassa .

Virta taipuu tutun Ottikiven kahden puolen ja  lasken nymfiparin varovasti kiven huopeeseen. Olen säätänyt indikaattorin juuri oikeaan siiman kohtaan ja perhoni alkaa raaputella pohjasorakkoa niin kuin pitääkin.

Jos ja kun iso taimen siinä lymyää, se ei voi vastustaa helppoa ja herkullista syöttiäni. Siitä nappaan sen uuden kalavetemme ensimmäisen isomuksen, joka on jo aikoja sitten päätetty täyttää ja ripustaa tukikohtamme seinää koristamaan.

Nukahdan hymyllen sille, että kyseinen, keskuudessamme kuuluisa kivi on saanut Ottikivi-nimensä siitä, ettei sen kieppeiltä ole koskaan tavattu yhtään kalaa.

Kun herään, palaan  ajatuksissani perhokalastuksen pariin. Näen näet ensimmäisenä perhovapani, jotka seisovat huoneen nurkassa ja odottavat, että pääsevät töihin. Nekin tietävät, että eivät pääse – eivät vielä pitkään aikaan. Vavat näyttävät jotenkin surullisilta siinä pölyttyessään.


FAKTOISTA voi muuten olla täydellisen eri mieltä, vaikka muuta väitetään. 

Niitä vapoja on vain kymmenkunta (tai vähän yli..)  ja olen saanut ne kaikki hyvin edullisesti. Minusta niitä on sen verran, että niillä tulee juuri ja juuri toimeen.

Vaimoni mielestä samat vavat ovat olleet järjettömän kalliita ja niitä on aivan liikaa.

Vinkiksi niille, joiden ympäristö henkii samanlaista ymmärtämättömyyttä voin kertoa niksin: uusien keppien kahvoista pitää ottaa muovit pois ja ne kannattaa sotkea vaikkapa noella, ennen kuin ne tuodaan kotiin. Näin ne eivät juurikaan erotu muista vavoista eivätkä herätä asiaa ymmärtämättömien turhaa huomiota.

LISÄÄ JUTTUA RULLAAMALLA

Kun herään, palaan ajatuksissani perhokalastuksen pariin."


"

JOS UNI EI tuolla Gammenin lohen muistelulla tule, se tulee, kun mietin miten ensi kesänä uitan nymfejäni Taivalkosken uuden tukikohtamme rannassa .

Virta taipuu tutun Ottikiven kahden puolen ja  lasken nymfiparin varovasti kiven huopeeseen. Olen säätänyt indikaattorin juuri oikeaan siiman kohtaan ja perhoni alkaa raaputella pohjasorakkoa niin kuin pitääkin.

Jos ja kun iso taimen siinä lymyää, se ei voi vastustaa helppoa ja herkullista syöttiäni. Siitä nappaan sen uuden kalavetemme ensimmäisen isomuksen, joka on jo aikoja sitten päätetty täyttää ja ripustaa tukikohtamme seinää koristamaan.

Nukahdan hymyllen sille, että kyseinen, keskuudessamme kuuluisa kivi on saanut Ottikivi-nimensä siitä, ettei sen kieppeiltä ole koskaan tavattu yhtään kalaa.

Kun herään, palaan  ajatuksissani perhokalastuksen pariin. Näen näet ensimmäisenä perhovapani, jotka seisovat huoneen nurkassa ja odottavat, että pääsevät töihin. Nekin tietävät, että eivät pääse – eivät vielä pitkään aikaan. Vavat näyttävät jotenkin surullisilta siinä pölyttyessään.


FAKTOISTA voi muuten olla täydellisen eri mieltä, vaikka muuta väitetään. 

Niitä vapoja on vain kymmenkunta (tai vähän yli..)  ja olen saanut ne kaikki hyvin edullisesti. Minusta niitä on sen verran, että niillä tulee juuri ja juuri toimeen.

Vaimoni mielestä samat vavat ovat olleet järjettömän kalliita ja niitä on aivan liikaa.

Vinkiksi niille, joiden ympäristö henkii samanlaista ymmärtämättömyyttä voin kertoa niksin: uusien keppien kahvoista pitää ottaa muovit pois ja ne kannattaa sotkea vaikkapa noella, ennen kuin ne tuodaan kotiin. Näin ne eivät juurikaan erotu muista vavoista eivätkä herätä asiaa ymmärtämättömien turhaa huomiota.

JUTTU JATKUU SEURAAVALLA AUKEAMALLA