Jahdissa&Kalassa

Jahdissa&Kalassa vie sinut upein kuvin ja ammattikirjoittajien jutuin sinne, missä haluaisit olla - metsästämässä, kalassa, erästelemässä tai ulkoilemassa. Olemme luettavissasi missä ja milloin tahansa.

MUUTEN  tilanne menee kutakuinkin noin. Mietitään tuulensuunta, syyskuun harjoittelukaudelta hirvien liikkeet ovat tiedossa ja ehkäpä monilla on riistapeltoja ja nuolukiviä, joiden lähettyvillä olevat kamerat ovat kertoneet selkeää kieltä alueen asukeista.

Jollakin voi olla yölliset jäljet tiedossa, ehkäpä jopa aamuhämärissä pelloilla näköhirvet havaintona.

Tilanne on kuitenkin samanlainen ja sähköinen, koiran odotetaan löytävän hirvet ja haukun kajahdettua aletaan miettimään jatkoa.

HIRVIJAHTI  on vuosikymmenten aikana muuttanut muotoaan melkoisesti. Kun itse aloitin hirvijahdin 1980 -luvulla, oli porukassa parikymmentä miestä ja pari hirvikoiraa. Nyt liki neljäkymmentä vuotta myöhemmin nykyisessä porukassa on 64 jäsentä ja koiria parikymmentä.

Mutta mitä tämä sitten merkitsee ja kuinka jahti on muokkautunut näiden vuosikymmenien aikana?

OMA  hirvikoirakokemukseni juontaa juurensa siis tuonne 80-luvulle, silloin vain passimiehen statuksella, mutta koiranhaukkua tuli usein kuultua. Itse haukulle ei tullut alkuaikoina päästyä. Kyllä se oli koiranomistajan heiniä mennä haukulle.

Jos hirvi karkasi haukusta, se yleensä tuli epämääräistä vauhtia pitäen passiketjuun, jossa alkoi balalaikat laulaa. Vai olikohan se enemmänkin Sakon polkkaa ja Tikan takomista…

Sehän oli meille passimiehille mielenkiintoista jahtia, kun ainoat seurantalaitteet olivat omat korvat ja heikosti kuuluvat LA-puhelimet. Sana silloin, toinen tällöin tuli koiramiehiltä omaan lälläriin ja ehkä siellä sanottiin, että hirvi tuloo tai jotain muuta juttua.

KUN  koiranhaukkua alkoi kuulua, sitten kummasti keho lämpeni ja niiskutus loppui tyystin. Liipasinkäden rukkanen oli varsin löyhässä ja pää pyöri kuin pöllöllä helmikuussa.

”Mistähän se tulee, kun ei saanut mitään selvää taas lällättimestä. Haukku kuuluu tuon järven itäpuolella, koittaako tulla tästä läpi, hakkuuaukon reunasta vai tuosta järven eteläreunasta”, pyöri mielessä passimiehillä.

Aivan niin, passimiehillä, sillä tuohon aikaan en tiennyt naisia ihmeemmin olevan hirviporukoissa. Nythän heitä on vaikka kuinka paljon.

OLIPA  passissa sitten ketä tahansa, monesti se hirvi sitten tuli kävellen passiketjuun, joskus koira haukahdellen kintereillään tai sitten tölvähtäen vauhdilla ja passiketju sai laittaa parastaan, että lihasopalle päästiin.

Se oli semmoista ”koirajahtia” varsin pitkälle, mitä muistan tätä hirvijahtia käyneeni.

Vuosien ajan tuli alan kirjallisuutta tutkittua paljonkin ja samoin myös metsästyslehtiä. Upeat kuvaukset tilanteista, joissa koiranrumilus, ei koskaan se muotovalio, haukkui kairassa suurisarvista hirveä ja koiranomistaja sarkatakissaan hiipi haukulle ja ampui sotapyssystä laitetulla hirviväljällä hengen salojen kruunupäästä, piirtyivät yhä useammin verkkokalvoille.

KUITENKIN  päätös hankkia oma hirvikoira vahvistui niinkin myöhään kuin 2000 -luvun alussa.

Mutta sitten se olikin menoa ja passiketjussa seisominen sai silmissäni aivan toisenlaisen arvostuksen, eikä se ollut kovinkaan korkealla arvosanoissa. Kusi hyppäsi ensimmäisen haukkuhirven ammuttuani aivoihini, mutta onneksi hyvät kaverit saivat autettua pääkopan kuivaksi nopeasti.

Vaikka olin niitä toisten koirien haukkumia hirviä siellä passissa ampunut vaikka kuinka, olihan se upea kokemus, kun oma koira haukkui hirveä ja pääsin näköetäisyydellä kopauttamaan kuulan hirven kylkeen.

ENSIMMÄINEN  syksy opetti jo paljon haukkuvan hirvikoiran kanssa ja intoa oli välillä enemmän kuin ymmärrystä, kun tutkasta näki koiran lähestyvän hirveä ja sitten haukku alkoi.

Mutta mennäänpäs pikkuisen takaisinpäin ja otetaan koirahomma hieman tarkemmin käsittelyyn.

LISÄÄ JUTTUA RULLAAMALLA

Liipasinkäden rukkanen oli löyhässä ja pää pyöri kuin pöllöllä helmikuussa."


"

Oli taas elokuun ensimmäinen viikko, odotettu ja toivottu perhokalastuskauden kohokohta. Edessä oli lohenpyyntireissu Norjan Repparfjordelvalle. Olemme käyneet joella elokuun ensimmäisellä viikolla jo 14 vuotena peräjälkeen, eikä yksikään reissu ole ollut samanlainen.

Erilaista oli luvassa nytkin, sillä tiesimme, että Pohjois-Norjassakin oli ollut pitkään todella lämmintä. Se oli oikein huono homma, emmekä siksi odottaneet suuria saaliita. Happea haukkova lohi ei liiku eikä käy pyydyksiin pitkillä helteillä missään – ei Repparillakaan.

Karu, pieni Repparfjordelva-joki virtaa melkein maailman katolla, Finnmarkissa Altan ja Hammerfestin puolessa välissä. Se saa vetensä seudun valtavilta tuntureilta, joilla oli edellisvuonna samaan aikaan paljon lunta. Tänä vuonna lunta ei näkynyt missään.

Repparfjordelva tunnetaan pienen ja keskisuuren lohen perhokalastusjokena. Yli kymmenen kilon kalat ovat varsin siellä varsin harvinaista herkkua, ja kaikkina näinä vuosina olemme saaneet vain yhden yli kympin kalan. Se tapahtui viime vuonna. 

VAIKKA olimme todella pohjoisessa, vastenmielinen, pakahduttava helle tunkeutui autoon, kun avasimme oven joen ylittävän sillan pielessä joen yläjuoksulla.

Tapanamme on ollut pistäytyä ensitöiksemme Telegraf-nimisella poolilla tervehtimässä jokea. Tallustelimme jälleen jokirantaan ja lorautimme puolihartaina virtaan symbolisen tilkan juomaa, jota elämän vedeksikin kutsutaan.

Pyysimme meille tutuksi ja tärkeäksi tulleelta joelta, että se antaisi meille saaliin, jonka sen mielestä ansaitsemme. Joskus olemme pyytäneet enemmänkin, mutta olemme oppineet läksymme. Joki antaa sen, minkä antaa ja siihen on tyytyminen.

Koskaan emme kuitenkaan ole Repparille täysin tyhjää reissua tehneet. Anteliaina kesinä olemme käyttäneet ylhäällä kolmisenkymmentä kalaa, niukimpina olemme saaneet tyytyä vain muutamaan.


MUUTEN  tilanne menee kutakuinkin noin. Mietitään tuulensuunta, syyskuun harjoittelukaudelta hirvien liikkeet ovat tiedossa ja ehkäpä monilla on riistapeltoja ja nuolukiviä, joiden lähettyvillä olevat kamerat ovat kertoneet selkeää kieltä alueen asukeista.

Jollakin voi olla yölliset jäljet tiedossa, ehkäpä jopa aamuhämärissä pelloilla näköhirvet havaintona.

Tilanne on kuitenkin samanlainen ja sähköinen, koiran odotetaan löytävän hirvet ja haukun kajahdettua aletaan miettimään jatkoa.

HIRVIJAHTI  on vuosikymmenten aikana muuttanut muotoaan melkoisesti. Kun itse aloitin hirvijahdin 1980 -luvulla, oli porukassa parikymmentä miestä ja pari hirvikoiraa. Nyt liki neljäkymmentä vuotta myöhemmin nykyisessä porukassa on 64 jäsentä ja koiria parikymmentä.

Mutta mitä tämä sitten merkitsee ja kuinka jahti on muokkautunut näiden vuosikymmenien aikana?

OMA  hirvikoirakokemukseni juontaa juurensa siis tuonne 80-luvulle, silloin vain passimiehen statuksella, mutta koiranhaukkua tuli usein kuultua. Itse haukulle ei tullut alkuaikoina päästyä. Kyllä se oli koiranomistajan heiniä mennä haukulle.

Jos hirvi karkasi haukusta, se yleensä tuli epämääräistä vauhtia pitäen passiketjuun, jossa alkoi balalaikat laulaa. Vai olikohan se enemmänkin Sakon polkkaa ja Tikan takomista…

Sehän oli meille passimiehille mielenkiintoista jahtia, kun ainoat seurantalaitteet olivat omat korvat ja heikosti kuuluvat LA-puhelimet. Sana silloin, toinen tällöin tuli koiramiehiltä omaan lälläriin ja ehkä siellä sanottiin, että hirvi tuloo tai jotain muuta juttua.

KUN  koiranhaukkua alkoi kuulua, sitten kummasti keho lämpeni ja niiskutus loppui tyystin. Liipasinkäden rukkanen oli varsin löyhässä ja pää pyöri kuin pöllöllä helmikuussa.

”Mistähän se tulee, kun ei saanut mitään selvää taas lällättimestä. Haukku kuuluu tuon järven itäpuolella, koittaako tulla tästä läpi, hakkuuaukon reunasta vai tuosta järven eteläreunasta”, pyöri mielessä passimiehillä.

Aivan niin, passimiehillä, sillä tuohon aikaan en tiennyt naisia ihmeemmin olevan hirviporukoissa. Nythän heitä on vaikka kuinka paljon.

OLIPA  passissa sitten ketä tahansa, monesti se hirvi sitten tuli kävellen passiketjuun, joskus koira haukahdellen kintereillään tai sitten tölvähtäen vauhdilla ja passiketju sai laittaa parastaan, että lihasopalle päästiin.

Se oli semmoista ”koirajahtia” varsin pitkälle, mitä muistan tätä hirvijahtia käyneeni.

Vuosien ajan tuli alan kirjallisuutta tutkittua paljonkin ja samoin myös metsästyslehtiä. Upeat kuvaukset tilanteista, joissa koiranrumilus, ei koskaan se muotovalio, haukkui kairassa suurisarvista hirveä ja koiranomistaja sarkatakissaan hiipi haukulle ja ampui sotapyssystä laitetulla hirviväljällä hengen salojen kruunupäästä, piirtyivät yhä useammin verkkokalvoille.

KUITENKIN  päätös hankkia oma hirvikoira vahvistui niinkin myöhään kuin 2000 -luvun alussa.

Mutta sitten se olikin menoa ja passiketjussa seisominen sai silmissäni aivan toisenlaisen arvostuksen, eikä se ollut kovinkaan korkealla arvosanoissa. Kusi hyppäsi ensimmäisen haukkuhirven ammuttuani aivoihini, mutta onneksi hyvät kaverit saivat autettua pääkopan kuivaksi nopeasti.

Vaikka olin niitä toisten koirien haukkumia hirviä siellä passissa ampunut vaikka kuinka, olihan se upea kokemus, kun oma koira haukkui hirveä ja pääsin näköetäisyydellä kopauttamaan kuulan hirven kylkeen.

ENSIMMÄINEN  syksy opetti jo paljon haukkuvan hirvikoiran kanssa ja intoa oli välillä enemmän kuin ymmärrystä, kun tutkasta näki koiran lähestyvän hirveä ja sitten haukku alkoi.

Mutta mennäänpäs pikkuisen takaisinpäin ja otetaan koirahomma hieman tarkemmin käsittelyyn.

JUTTU JATKUU SEURAAVALLA AUKEAMALLA